KIRSIKKAPUISTO

Kävin lauantaina (25.1.2014) Kansallisteatterissa katsomassa Anton Tšehovin näytelmän Kirsikkapuisto. Ohjelman mukaan näytelmällä on kaksi tekijää, sillä alkuperäistekijän rinnalla tekijäksi on laitettu myös ohjaaja Mika Myllyaho. Se onkin ihan johdonmukaista, sillä sen verran paljon hän on tuonut alkuperäiseen käännöstekstiin lisäyksiä ja muutoksia. Ja niinhän pitääkin tehdä, jos haluaa tuoda esityksen lähemmäksi nykykatsojia.

Nikolai Annenkov - Firs

Kirsikkapuisto on minulle ennestään kaikkien muidenkin Tšehovin klassikkonäytelmien ohella hyvin tuttu. Olen lukenut sen sekä venäjäksi että suomeksi ja nähnyt sen useasti hyvin erilaisina versioina.  Ikimuistoisin esitys – vaikkakin tylsän perinteinen – oli vuonna 1998/1999 Moskovassa Valtion akateemisessa pienessä teatterissa (Государственный Академический Малый Театр). Tuolloin nimittäin vanhan lakeijan Firsin roolissa esiintyi Nikolai Annenkov. Nimi ei suomalaiselle lukijalle sano mitään, eikä hänen maineellaan tai kuuluisuudellaan olekaan tässä yhteydessä mitään merkitystä.  Satuin asumaan tuolloin Moskovassa, kävin usein teatterissa ja seurasin Moskovan teatterielämää. Annenkovista kiinnostuin, koska hän oli tuolloin 99-vuotias. Hän sopi siis ikänsä puolesta Firsin rooliin erinomaisesti. Hän käveli siihen tyyliin laahaamalla, että saattoi milloin hyvänsä kompastua, ja sillähän olisi ollut kohtalokkaat seuraukset. Hänen ollessaan näyttämöllä tuntui, että yleisö aivan kuin pidätti henkeään, ettei mies olisi kuollut siihen paikkaan. Puhekin oli sellaista soperrusta, etten saanut siitä mitään selvää, mutta eihän se Firsin roolissa ollutkaan niin kovin tärkeää. Ja yleisökin taisi osata koko näytelmän ulkoa. Kaikki näytelmän lukeneet tietävät, että lopussa Firs unohdettiin lukittuun rakennukseen ja hän kuoli sinne ihan oikeasti. Sen Annenkov osasi esittää rutiinilla. Minun näkemäni esityksen loputtua hän kuitenkin nousi ja kumarsi komeasti yleisölle aplodien saattelemana. Sittemmin luin, että hän piti vielä 100-vuotispäivänään juhlaesityksen (joka ei ollut Kirsikkapuisto), mutta kuoli vain muutama päivä tämän jälkeen vuonna 1999.

Tämä Moskovan pienen teatterin näytelmä tuli mieleeni valmistautuessani nyt Kansallisteatterin versioon. Näyttämöllä oli ilo nähdä eläviä legendoja, kuten Esko Salminen ja Ismo Kallio. Jo heidän mukanaolo tavallaan pelasti koko esityksen.  Esko Salmisessa on karismaa ja mielestäni hän sopi hienosti Gajevin rooliin. Annenkovin jälkeen oma suosikkiroolihahmoni on luonnollisesti ollut Firs, ja Ismo Kallio tässä roolissaan oli mielestäni aivan upea. Hänessä oli jotain alkuperäistä Tshehovia, mikä muista roolihahmoista tuntui puuttuvan. Taisinpa nauraa esityksen aikana vain yhden kerran – ja juuri Firsille. Nimittäin kun muusikoksi esityksessä tehty nuorempi lakeija Jaša soitteli, niin intoutui paikalle köpöttelevä  Firs jopa steppaamaan. Olin kai yleisössä ainoa, joka siellä nauroi, ja pelkäsin muiden tuijottavan. Kovin jäyhä oli päivänäytöksen yleisö, eikä näyttelijätkään tuntuneet  siitä innostuvan.

Todettakoon vielä sekin, että olen elämäni aikana näkemissäni esityksissä kyllä kokenut yllätyksiäkin. Eräässäkin versiossa Firsiä esitti vanha kaappi.

Myllyahon versiossa näytelmän keskiössä oli Ranevskajan 17-vuotias tytär Anja. Tämä luonnollisesti toi esitykseen aivan oman sävynsä.  Anjaa esittävä Emmi Parviainen on vielä teatterikorkeakoulussa ja teatterikoululaisen hengen hän esitykseen toikin.  Anja käyttäytyy nimenomaan kuin tämän päivän teini-ikäinen nuori. Hän elää jonkinlaista kriisiä. Liioitellen häntä voisi kuvailla keskittymiskyvyttömäksi ADHD-luonteeksi. Välillä hän oikuttelee paperipussi päässä ja välillä muuten vain puhaltelee siihen kuin ilmapalloon. Hän elää masennuksen ja epätoivon rajamailla yrittäen jollain lailla päästä ristiriitojensa yli. Lopussa Anja on kuitenkin ensimmäisenä työntämässä aivan kuin paikalleen jähmettyneitä ihmisiä liikkeelle kohti uutta elämää. Kirsikkapuiston myyminen ja aatelisen menneisyyden unholaan jääminen tuntuu kuin helpottaa Anjan oloa.

Myllyahon versio edustaa fyysistä teatteria. Siinä näyttelijät omien vuorosanojensa ohessa hölmöilevät ja temppuilevat monella tapaa. Perinteinen tšehovilainen puheteatteri ei nykyisin toimi. Siispä nytkin roolihahmot kiikaroivat pullonsuusta, leikkivät paperipussille, heittelevät muovisia puutarhatuoleja, ahtautuvat pienen pieneen läpinäkyvästä muovista kyhättyyn lipunmyyntikoppiin ollen siellä niin kovin kärsivän näköisiä... Näyttämöllä kylvetään, oksennetaan, litkitään tölkkikaljaa, hillutaan humalassa, taiteillaan puomilla, käytetään viittomakieltä, musisoidaan, tanssitaan ja tietysti välillä myös seistään tylsinä paikoillaan ja puhutaan muuten vain toisten ohitse. Ja – totta kai - paljas takapuolikin välillä vilahtaa.

Jotkut näistä aktiviteeteista toimivat paremmin, jotkut eivät toimi. Aluksi minua ärsytti se lipunmyyntikoppi, mutta nyt ajatellen se jollain tasolla kuitenkin toimi. Anjan muistelot ilmapallolla lentämisestä sopivat hyvin kokonaisuuteen. Ohjaaja on kaivanut sen oivasti tekstistä esiin näyttäen Anjan innostuksen. Hauskan hirtehinen on sekin tilanne, kun kaljaa koko ajan litkivä kauppias Lopahin tarjoaa juuri kirsikkapuistonsa menettäneelle Ranevskajalle oluttölkin. Tälle oluttölkin avaaminen on kuin uuden elämäntyylin ensi askel. Monenlaisia tilanteita esityksen aikana tuodaan katsojan eteen.

Kaikesta en esityksessä kuitenkaan pitänyt. Ylioppilas Trofimovin hahmosta en tykännyt, enkä eräistä muistakaan sivuhenkilöistä. He jäivät vain jonkinlaiseksi esityksen täytteeksi. Anja ottosisaren Varjan hahmo on kyllä näkyvä ja raikaskin, mutta hänenkin avioliittopyrkimyksistä tehdään kömpelö vitsi.  Sinällään se on kyllä hauskasti näytelty tilanne. Varja yrittää lähestyä uusrikasta, sittemmin kirsikkapuiston ostavaa Lopahinia, mutta tällä tuntuvat liikeasiat olevan etusijalla.

Eniten petyin nuoren lakeijan Jašan hahmoon. Hän on nyt pelkkä muusikko ja kitaranrämpyttäjä, ilman vuorosanoja. Tietysti musiikki viihdyttää ja on muutenkin esityksen rakenteen ja rytmityksen kannalta positiivinen seikka. Katsoja ei kovin helposti pitkästy. Toisaalta Jaša on kuitenkin Tšehovin alkuperäisnäytelmässä tärkeä hahmo, mikä nyt on täysin unohdettu ja hänestä on tehty lähes ulkopuolinen henkilö. Tšehov kuvaa Jašan hyvin vastenmieliseksi tyypiksi, joka käyttää asemaansa hyväkseen. Hän ylimielisyydessään ja nousukasmaisuudessaan haluaa jopa kieltää menneisyytensä eikä näin ollen suostu tapaamaan vanhaa äitiään.  Millainenkohan esityksestä olisi tullut, jos Jaša olisikin pantu Anjan sijasta näytelmän keskiöön? Hän oli luultavasti äitinsä avulla pystynyt irtautumaan köyhistä elinoloista. Luontaisetuna työhön kuuluivat ilmaiset ulkomaan matkat ja seurapiirit. Hän käytti kyynisesti asemaansa hyväkseen.  Näytelmä olisi saanut toisen sävyn, jos keskiössä olisikin ollut nuoren elämässään eteen pyrkivän naisen sijaan tyhjänpäiväinen siivelläeläjä, joka pyrki kaikin tavoin hyötymään hyväuskoisen naiivista työnantajastaan.

Kansallisteatterin esitys peilaa luonnollisesti ohjaajan haluamalla tavalla meidän aikaamme. Tšehovin näytelmän aika - 1800-luvun loppu – tuodaan tähän päivään. Kirsikkapuisto kertoo aikansa yhteiskunnallisesta murroksesta, aateliston rappeutumisesta ja uudesta ajasta, jossa kaikki lasketaan rahassa. Mekin elämme nyt syvää yhteiskunnallista murrosta. Tässä mielessä Tšehov on meille ajankohtainen kirjailija. Tämä uusi aika on esityksessä tuotu esille siten, että näyttämön kaikkiin lavasteisiin on merkitty niiden hinta. Ensimmäiseksi paikalle istuttuani silmiini pisti ylhäällä oleva neonvalo, hinnaltaan 1000 euroa. Muovituolin arvo oli muistaakseni 15 euroa.  Se oli hauska ja toimiva idea.

Kaikkien temppujen ja trikkien keskellä mielestäni esityksestä katoaa kokonaisuus. Henkilöhahmot jäävät irrallisiksi ja ontoiksi . He tulevat näyttämölle, pyörivät siellä hetken ja esityksen loputtua katoavat katsojan elämästä. Mitäköhän heistä jää mieleen? Minulla jäi tunne, että  Tšehovin näytelmille niin tyypillinen henkilöiden sisäinen maailma jää avautumatta ja syventymättä. Minulle näytelmä on hyvin tuttu. Mitäköhän esityksestä ajattelee sellainen katsoja, joka näki  Kirsikkapuiston ensi kertaa elämässään?  Ei esitys ainakaan Tšehoville tehnyt kunniaa, vaikka sillä muita ansioita onkin.  Tai ehkä olen itse jotenkin jämähtänyt ”venäläisen sielun” pauloihin. Yhtä kaikki hyvä, jos joku etsii esityksen jälkeen käsiinsä alkuperäistekstiin.

Aloin tämän kirjoitukseni muistelemalla Firsiä. Palaan siihen uudelleen. Lähtötouhussa kaikki kyllä ovat huolehtivinaan Firsistä, mutta kukaan ei tee aloitetta. Alkuperäisessä tekstissä juuri Jaša lupaa järjestää hänen asiansa, muttei sitä kuitenkaan tee. Lopussa kaikkien mentyä jää kuitenkin köpöttämään unohdettuna yksin näyttämöllä. Hän istahtaa, ja menee makuulle. Tšehovilla hän jäisi kuolleena makaamaan esiripun sulkeutuessa. Nyt enkelin siivin varustettu sisäkkötyttö Dunjaša tulee ja saattaa hänet näyttämöltä pois.

Helsingin Sanomien kriitikko toteaa hieman sarkastisesti, että edes Firsin ei anneta kuolla rauhassa (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1379523256190).

Minusta kohtaus on pysähdyttävä. Minusta tuntui, että yleisö oli vaikuttunut. Salissa oli hiiren hiljaista.  Ohjaaja ei kaiken hässäkän jälkeen voinut jättää vainajaa näyttämölle. Niinpä hän keksi positiivisen lopun.  Olisikohan ohjaaja hieman ”kosiskelut” yleisöä? Epäilemättä unohdettujen vanhusten ongelmat koskettavat monia eläkeläiskatsojia, joita yleisössä lienee suurin osa. Monet katsojat varmasti samastuvat Firsin kohtaloon. Heilläkin elämä muuttuu liian nopeasti, ja edessä on pelko, että heidätkin saatetaan Firsin lailla jättää hyljättynä yksinäisyyteen. Nykypäivänä vanhusten huono kohtelu on elämäntapamme kipupisteitä. Yllättäen tämä yli sata vuotta vanha näytelmä tuo loppukohtauksessaan tuon saman ongelman niin koskettavalla tavalla esille. Ohjaajan enkeliratkaisu tuo loppuun lohtua, mutta kovin keinotekoiselta ja päälle liimatulta se tuntuu. Annenkovin Firs sai sentään haluamansa rauhan.

Mottoni on, että haluan aina ajatella positiivisesti. Niin nytkin. Vaikka jotkut yksittäiset seikat minua suututtivatkin, niin loppujen lopuksi pidin kuitenkin esityksestä. Se oli hieno teatterielämys. Oli ilo nähdä näyttämöllä erinomaisia roolisuorituksia. Myllyahon ohjaus oli kaikesta huolimatta dynaaminen ja sujuvasti etenevä. Oli ilo taas jälleen pitkän tauon jälkeen paneutua Tšehovin näytelmien maailmaan. Osittainen tyytymättömyyteni perustuu paljolti siihen, että venäläisen alkutekstin sävyjä ja henkeä ei ole pystytty välittämään. Mutta sitähän ei kai välttämättä pidäkään vaatia. Uusissa ohjauksissa täytyykin tuoda uusia näkökulmia.
Ja tähän loppuun vielä yksi ansio. Myllyaho on yrittänyt pitää mielessä sen, että Tšehov tarkoitti näytelmänsä komediaksi. Aivan toinen asia on sitten se, miten yleisö esityksen kokee.