MIHAIL LERMONTOV JA HÄNEN MOSKOVAN KOTIMUSEONSA

Pjotr Zabolotskin maalaus vuodelta 1837 (Tretjakovin galleria, Moskova)

Hieman taustaa

Ennen kuin kerron sanaakaan tästä Moskovassa sijaitsevasta kotimuseosta, niin täytyy kertoa jotain itse Mihail Jurjevitsh Lermontovista. Häntä pidetään yhtenä venäläisen kirjallisuuden suurista klassikoista. Hän syntyi vuonna 1914 Moskovassa ja kuoli kaksintaistelussa vuonna 1941 27-vuotiaana Pjatigorskissa Kaukasiassa. Syynä kaksintaisteluun oli Mihail Jurjevitshin vitsailu erästä toista henkilöä kohtaan.  Tämä toinen osapuoli koki vitsit niin loukkaaviksi, että pyysi Mihail Jurjevitshia vaikenemaan. Lermontov ei varoituksista välittänyt, vaan jatkoi samaan tapaan suulla suuremmalla. Tuon ajan kunniakoodin mukaan vastapuoli oli velvollinen haastamaan Lermontovin kaksintaisteluun. Siinä tämä runoilijanero sai surmansa heti ensimmäisestä laukauksesta.

Jotain on kerrottava myös Mihailin lapsuudesta ja perheestä. Perhe asui Penzan kuvernementissa

Kartanomuseo Tarhanyssa 

Keski-Venäjällä, Tarhanyn kartanossa. Mihailin äiti kuitenkin tuotiin Moskovaan synnyttämään, koska se koettiin turvallisemmaksi.  Mihailin ollessa kolmevuotias hänen äitinsä kuoli. Sen jälkeen Mihail-pojasta huolehti hänen isoäitinsä Elizaveta Arsenjeva. Mihail vietti lapsuutensa Tarhanyn kartanossa, joka nykyisin toimii museona( http://www.tarhany.ru/ ). Kerrotaan, että isoäiti hemmotteli tyttärenpoikaansa, mikä ei voinut olla vaikuttamatta hänen luonteeseensa. Kun Mihail oli kymmenvuotias, isoäiti vei hänet Kaukasukselle. Myöhemmin aikuisiällä Kaukasia tuli Lermontoville hyvin läheiseksi ja siellähän hän lopulta kohtasi myös kuolemansa.  

Mihail Lermontov 3-4 -vuotiaana

7-vuotias Mihail

Myöhemmin isoäiti toi Mihailin Moskovaan ja laittoi hänet opiskelemaan aatelisille tarkoitettuun sisäoppilaitokseen. Tästä alkoivat Mihailin Moskovan vuodet.

Rakennuksessa, jossa tämän jutun aiheena oleva kotimuseo sijaitsee, Mihail Lermontov asui kotimuseon oppaan mukaan noin kolme vuotta opiskellen tuona aikana Moskovan yliopistossa. Vuonna 1932 hän siirtyi Pietariin tarkoituksenaan jatkaa siellä opintojaan. Pietarissa ei kuitenkaan hyväksytty hänen Moskovan opintojaan opintosuorituksiksi, minkä johdosta hän jätti yliopisto-opinnot ja siirtyi sotilasuralle. Tämän johdosta hän vietti paljon aikaansa Kaukasuksella.

Kotimuseossa

Nyt mennään varsinaiseen aiheeseen. Ylä olevasta johdannosta jo selveni, että tämä ei suinkaan ole tärkeimpiä Lermontov-museoita, mutta todetaan jo tässä vaiheessa, että monta kiinnostavaa seikkaa sekin kätkee sisäänsä.

Mihail Lermontovin kotimuseo osoittautui hyvin kodikkaaksi paikaksi. Aluksi sitä oli hieman vaikea löytää, koska lähestyin paikkaa väärästä suunnasta.  Itse asiassa helpoiten sinne pääsee Hovyj Arbat –kadulta, kun Arbatskaja-metroasemalta päin kävelee kadun oikeaa puolta ensin pienen valkoisen Simeon Stolpnikin kirkon ohi (sen, jossa Gogolkin aikoinaan kävi) ja kirjakauppa Don Knigin kohdalta poikkeaa oikealle. Vastaan tulee Malaja Moltshanovka –katu ja edessä näkyy massiivisten kivitalojen keskellä vaalean ruskea sympaattisen tuntuinen puutalo, jonka pihaa reunustaa vitivalkoinen puuaita.

Lermontovin kotimuseo Malaja Moltshanovkalla

Menin portista sisään hieman arkaillen, koska se todella näytti jonkun kotipihalta, yksityisalueelta.  Piha oli minulle elämys jo sinällään. Massiivisen kiviviidakon ja  betonibunkkereiden keskeltä löytyi tällainen viheriöivä keidas. Aivan kuin olisin taikasauvan iskusta siirtynyt maaseudun rauhaan. Tunsin olevani kaukana meluisan Moskovan kiireestä ja pakokaasuista. Pihalla näytti olevan puutarhapöytä ja muutama tuoli. Pöydän ääressä muutama nainen näytti viettävän keskipäivän rupatteluhetkeä. Museoon oli kaksi ovea enkä tajunnut, kummasta pitää mennä sisään. Ratkaisu löytyi edestäni. Seurasin nimittäin erästä vanhempaa rouvaa, joka niin ikään sattui etsimään museota. Meillä oli sama suunta.

Museo oli pieni ja kodikas, mutta myös tyhjän tuntuinen, mikä toi sille hieman kolkkoutta. Minut otettiin vastaan kuin yllätysvieras.  Kaikki tuntuivat kiireisiltä, koska odotettiin jotakin pienryhmää. Tuli alkuun jopa tunne, että olin häiriöksi, mutta se johtui vain museon vähälukuisen työntekijämäärän kiireestä. Aikaa toki löytyi. Lisäksi lipunmyyjä ilmoitti ilouutisen: tänään ei pääsymaksua peritä. Syynä saattoi olla jokin vakiintunut periaate tyyliin ”kuun viimeisenä perjantaina sisäänpääsy on vapaa”.

Saimme yllä mainitsemani rouvan kanssa oman oppaan, erään vanhemman herran. Opastus oli riittävän perusteellinen ja kaikin puolin miellyttävä. Museoväki tuntui aivan kuin ilahtuneen siitä, että saivat vieraakseen ulkomaalaisen ja vielä venäjän kielen taitoisen.  Käytännössä opastuksesta osallisena olin vain minä, sillä se rouva toki kulki seuranamme, mutta ei hän paljoa kuunnellut. Hän kierteli ympäriinsä ja katse harhaili aivan muussa, mistä opas kertoi.

Jokin aika sitten kirjoitin johdannon Moskovan kotimuseoista. Tuolloin mainitsin, että museon henkilökunta muuttuu asukkaansa kaltaiseksi. Tässä museossa oli kyllä leppoisa tunnelma, mutta samalla siinä oli jonkinlaista järjestystä, jollaista sotilashenkilön kotimuseolta voi odottaakin. Minä tietysti seurasin opastani uskollisena kuin koira, mutta tuo rouva alkoi harhailla sinne tänne. Siitä opas ei oikein tuntunut pitävän. Lisäksi hän ei kuunnellut selostusta. Sitten sattui muutaman kerran niin, että tuo rouva kysyi jotakin sellaista, josta opas oli juuri kertonut. Ei opas tietenkään ärähtänyt, mutta rouva sai kuitenkin pisteliään huomautuksen, että ”juurihan minä siitä kerroin”. Tämänkaltaiseen pisteliäisyyteen rouva tuntui olevan tottunut.

Tein myös yhden toisen tätä tukevan huomion. Aavistin melko pian, että museossa tuntui olevan hyvin jämäkkä työnjako. Museon aulaan tullessani pääopas ei juuri sinä hetkenä sattunut olemaan paikalla. En siksi saanut heti suoraa vastausta kysymykseeni. Pienen hetken päästä tämä tomera rouva ilmestyi ja asia selkeni tervetulotoivotuksista alkaen. Ja kun sujautin nopeasti takkini naulakkoon, samassa oppaani (siis se herra) jo pyysi meitä seuraamaan häntä. Sen suurempia aikailematta päästiin asiaan.

Lermontovin työpöytä

Menimme ensin yläkertaan. Siellä sijaitsi runoilijan oma huone. Keskeisellä paikalla oli tietysti kirjoituspöytä, jonka ääressä nuori Mihail suoritti opintojaan. Huoneessa oli myös kitara. Kysyin, osasiko Mihail soittaa. Siihen sain kieltävän vastauksen. Sen sijaan hän oli hyvin taitava piirtäjä ja maalari.

Opas kertoi, että Lermontovin luona kokoontui opiskelutovereita iltaa istumaan. Kitaran säestyksellä laulettiin ja pidettiin hauskaa. Tämä jollain lailla rikkoo sitä kuvaa, minkä minä olen hänestä lukemieni tekstien kautta saanut. Nimittäin saamani käsityksen mukaan Lermontov oli syrjään vetäytyvä, hän vältti juhlia eikä hänellä ollut juurikaan ystäviä.

Alakerrassa keskeinen huone oli Mihailin isoäidin huone. Huone oli kai sangen tyypillinen ulkonäöstään huolehtivan hienon aatelisrouvan huone. Kiinnitin huomiota valokuviin. Tässä huoneessa otin ainoan oman valokuvani pikku-Mihailista, hänen äidistään ja isoäidistä. Isä oli hieman syrjempänä, mutta isoäidin ja Mihailin isän suhde olikin hyvin tulehtunut (siitä kerron tarkemmin kirjoitukseni lopussa).

Isoäidin huoneessa: vasemmalle Mihailin äiti, oikealla isoäiti

Mihailin isoäidistä on kerrottava se seikka, että hän kuului hyvin tunnettuun Stolypinin sukuun. Stolypinin suku on 1500-luvulta peräisin oleva hyvin tunnettu aatelissuku. Monella Stolypinilla on Venäjän historiassa hyvin merkittävä rooli. On siis luonnollista, että myös Lermontovin isoäiti oli aikansa Moskovassa hyvin arvostettu henkilö.

Mainitsin jo Lermontovin olleen hyvin taitava piirtäjä ja maalari. Kun hän kirjoitti ihailemallaan naiselle runon tai kirjeen, hänellä oli tapana laittaa oheen kuvitus. Ne olivat häkellyttävän kauniita piirroksia. Mainittakoon, että Aleksandr Pushkin oli omaksunut saman tavan. Saatoin seuraavana päivänä Pushkin-museossa verrata näiden kahden runoilijan piirustustaitoja, ja täytyy todeta, että Lermontov oli parempi. Häntä olisi täydellä syyllä voinut kutsua myös taiteilijaksi.

Taidonnäyte Lermontovin rakkauskirjeestä

Lermontovilla oli luonnollisesti runsaasti romansseja. Yksi ihastuksen kohde oli Varvara Lopuhina. Häneen liittyy kaksi Lermontovin tekemää maalausta.  Ensimmäinen maalaus oli Emilian hahmo näytelmästä Espanjalaiset (Испанцы). Mallina oli yllä mainittu Varvara, jonka Lermontov maalasi espanjalaisen nunnan asuun. Toinen maalaus on Lermontovin omakuva. Hän lahjoitti nämä kaksi maalaustaan Varvaralle, joka oli tuolloin naimisissa itseään vanhemman miehen kanssa. Aviomies ei luonnollisestikaan tästä pitänyt, vaan sai mustasukkaisuuden puuskan ja vaati maalausten hävittämistä. Varvara halusi saada maalaukset suojaan ja luovutti ne ystävättärelleen. Kuin ihmeen kaupalla ne on lopulta saatu museoon. Aikojen kuluessa työt päätyivät Saksaan. Pitkien vaiheiden jälkeen niiden haltija lahjoitti maalaukset museolle.

Mihail Lermontovin maalaus rakastamastaan Varvara Lopuhinasta

Lermontovin Varvara Lopuhinalle lahjoittama omakuva

Opas kertoi, että Mihail Lermontovilla oli pitkään luulo, että hänen sukujuurensa (isänsä kautta) ovat peräisin Espanjasta. Siitä johtui kiinnostus Espanjaan ja sen kulttuuriin. Myöhemmin kävi ilmi, että hänen sukujuurensa juontavatkin juurensa Skotlantiin. Hänen skotlantilainen esi-isänsä on siis muuttanut joskus muinoin Venäjälle asumaan.

Keskustelu Lermontovin sukujuurista jatkuu vielä tänäkin päivänä. Nimittäin tänään silmiini sattui artikkeli aiheesta  (http://ria.ru/culture/20141016/1028641112.html#ixzz3GOcB3bv1). Lermontovin esi-isä oli aatelismies nimeltään Georg Lermont (n.1596-1634). 1600-luvulla hän lähti Puolaan Belyin linnoitukseen Smolenskin alueelle. Hän taisteli aluksi Puolan joukoissa, mutta siirtyi ennen pitkää Venäjän puolelle. Georgin kolmesta pojasta keskimmäinen venäläistyi ja kastatti itsensä ortodoksiksi. Sukunimi muotoutui Lermontoviksi. Nähtävästi jotkut epäilevät tämän tarinan todenmukaisuutta. Sukujen vaakunat kuitenkin muistuttavat kovasti toisiaan. Todettakoon, että Mihailin esi-isästä Georgista ei opas kertonut mitään. Etsin tietoni netistä. Siitä kiitos Googlelle.

Kysyin oppaalta, miten hyvin Lermontov ja Pushkin tunsivat toisensa. Hän totesi, että he ovat todennäköisesti tavanneet joskus, mutta minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta heillä ei varsinaisesti ollut. Toki Pushkinin kuolema vaikutti Lermontoviin, mistä oli seurauksena vaikuttava runo Runoilijan kuolema (Смерть поэта), joka levisi Pushkinin kuoleman jälkeen nopeasti opiskelijapiireissä kädestä käteen.

Oikeastaan nähdessäni ensi kerran kotimuseon rakennuksen tuli mieleeni, miten tällainen pieni ja vaatimaton puutalo on olemassa Moskovan keskustassa korkeintaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä Kremlistä. Kysyinkin oppaalta, miten on mahdollista, että se on vielä pystyssä ja kaiken lisäksi loistavassa kunnossa entisöitynä. Tietysti jälkeenpäin rakennukseen on rakennettu pienehkö lisäsiipi, mutta kokonaisuutta se ei ole kuitenkaan rikkonut. Rakennuksen ympärillä on hienoja suurlähetystö- ja ministeriörakennuksia sekä Novyj Arbatin parikymmenkerroksisia harmaita kerrostaloja. Kävin Neuvostoliitossa ensi kerran 70-luvun puolivälissä ja muistan kuinka tuolloin niistä ylpeiltiin uuden ajan asuinrakentamisen moderneina luomuksina.

Opas vastasi kysymykseeni hymyillen tietämättä mitä sanoa mutta kuitenkin pientä ylpeyttä tuntien: ”Niinpä!” Ymmärsin sen tarkoittavan, että heitä on onnistanut. Uuden rakentamisen buumissa tuollainen väritön, varmaankin välillä hyvin huonossa kunnossa ollut puutalo olisi ollut helppo panna maan tasalle. Nähtävästi päättäjissä on onneksi kuitenkin löytynyt henkilöitä, jotka ovat tajunneet tuon vaatimattoman rakennuksen kuuluvan osana Stolypinin ja Lermontovin sukujen perintöön.

Loppuun voisin todeta pari sanaa oppaasta. Keskustelu oppaan kanssa oli lämminhenkistä ja leppoisaa. Siihen vaikutti varmaan hidas puhetyyli ja äänen sävyä voisin kuvata ilmaisulla ’rauhallisen pehmeä’.

On kai turha kertoa rakennuksen arkkitehtuurista, myöhemmin rakennetusta lisäsiivestä tai palvelusväen tiloista. Totean vielä sen, että museo tuoksui ”tuoreelta”. Eli siihen on aivan vastikään tehty perusremontti.   Siellä tuntui olevan hieman väljää. Yhteen huoneeseen emme päässeet, ehkä siellä tehtiin kunnostustöitä. Yhdessä pikkuhuoneessa oli jokin vierailunäyttely. Ala-aulassa oli samanlainen lukulaite kuin Gogolin kotimuseossa. Gogolin museossa niitä oli pitkä rivi, täällä vain yksi. Sen avulla pääsi tutustumaan Lermontovin tuotantoon ja elämänhistoriaan. Surffailin sen parissa jonkin aikaa ja kiitoksen esitettyäni lähdin jatkamaan matkaa.  Tietysti eksyin siihen isoon Dom knigi –kirjatavarataloon enkä minä sieltä tyhjin käsin poistunut. Kehotan kuitenkin kirjan ystäviä menemään mieluummin Ljubjanka-metroaseman luona olevaan Biblioglobus-kirjakauppaan, sillä sielä hintataso on hieman halvempi. Tämä koskee ainakin klassista musiikkia ja dvd-elokuvia. Sieltä Biblioglobuksesta löysin vuodelta 1943 peräisin olevan elokuvan Lermontovista.  Kommenttini siihen on lyhyt: en suosittele. Myös vuonna 1989 on valmistunut Lermontovin elämää käsittelevä elokuva. Sitä en ole nähnyt.

Pakko minun on mainittava tämäkin, vaikka se ei liity vähääkään nyt käsiteltävään aiheeseen. Moskova on upea kulttuurikaupunki ja joskus siellä tekee mahtavia löytöjä. Niin kävi nytkin, kun etsin Lermontovin kotimuseota. Malaja moltshanovka –kadulla lähes kotimuseon vieressä on rauta-aita. Pahana tapanani on kurkkia kaikkialle.  Tiirailin nytkin rautaristikon taakse ja näin aivan ihmeellisiä asioita, joihin (toivottavasti) palaan myöhemmin, kun käsittelen toisen Mihail-nimisen kirjailijan eli Mihail Bulgakovin Moskovaa.  

….

Mutta unohdinpa kuitenkin yhden tärkeän asian. Aikaisemmassa kirjoituksessani kerroin, että kotimuseoissa ei ole tapana kertoa asukkaan ja sen suvun ikävistä asioista. Täytyy muistuttaa, että Mihailin äidin kuolemaan liittyy tragedia, josta museossa ei mainittu sanaakaan. Äitihän kuoli pojan ollessa kolmevuotias. Kuoleman taustalla on isän mustasukkaisuudesta johtuvaa väkivaltaista käytöstä. Vihan puuskan johdosta äidin jo aiemminkin ilmennyt sairaus on puhjennut uudestaan ja aiheuttanut kuoleman. Tämän pohjalta on täysin ymmärrettävää, miksi tyttärenpojastaan huolehtinut isoäiti ei voinut sietää tyttärensä isää. Opas ei tällaisiin asioihin kajonnut.

Lopun irtiotto ja runosuomennos

Paljon olisi vielä minullakin Lemontovin elämästä tutkimista. Lokakuun 15. päivä vietettiin runoilijan syntymän 200-vuotispäivää. Venäläisessä mediassa on sen johdosta ollut paljon Lermontovia koskevia kirjoituksia. Jos niitä kaikkia nyt kommentoisin, niin tämä juttuni ei loppuisi koskaan. Muutamaan juttuun saatan joskus palata. Mihail Lermontovin merkitystä korostaa sekin, että itse presidenti Vladimir Putin kävi laskemassa kukkia Tarhanyssa runoilijan haudalle (http://ria.ru/culture/20141015/1028464822.html#ixzz3GEZDuSMo).

Viittaan nyt kuitenkin yhteen tekstiin. Mieleeni jäi erään nimekkään toimittajan kolumnin ensimmäinen kappale. Hän nimittäin ihmettelee, miksi ylipäänsä Lermontovista on tehty Venäjän kirjallisuuden suuri klassikko. Hän ei tuntunut antavan arvoa Lermontovin lyriikalle, joka on paljolti vain kypsymättömän teinipojan rakkauden tuskaa. Kirjoittaja saattaa olla osin oikeassa, mutta en kuitenkaan käsittele aihetta pitempään jo senkin vuoksi, että eihän minun tehtävänäni ole määritellä, keitä Venäjän runoilijoista voidaan pitää suurimmista suurimpina. Minulle ja monelle tuntemalleni venäläiselle Lermontovin lyriikka merkitsee paljon. Eniten kai pidän kuitenkin hänen romaanistaan Aikamme sankari (Герой нашего времени), jota on luonnehdittu ensimmäiseksi venäläisen kirjallisuuden psykologiseksi romaaniksi.

Laitan loppuun runon, josta V.K.Trask on tehnyt 30-luvulla oivan suomennoksen. Sen perässä on alkukielinen versio. Runon edessä pysähdyn syntyihin syviin. Varhaisnuoruuden romanttista  intohimoa hehkuva Pushkinin jäljittelijä on poissa. Tässä on kypsän, monet vaiheet elämässään jo kokeneen mutta vieläkin niin kovin nuoren matkaajan punnittua filosofiaa. Tämän oivaltamiseen Lermontoville riitti neljännesvuosisata. Kullakin meistä on oma aikansa. Pidetään siitä kiinni, täysillä - niin kuin Lermontov.

ON IKÄVÄÄ, SYNKKÄÄ (И скучно и грустно)

On ikävää, synkkää, - ei ystävää ainuttakaan
kun masennus mieleni täyttää...
Niin, toiveet!... Miks toivoisin turhaan ja alati vaan? ...
Ja vuodet ne vierii - en voi niitä käyttää.

Vaan rakastaa... Ketä? Ei iäksi kiintyä vois,
ja hetkeksi - ei maksa vaivaa.
Mä itseäin tarkkaan: on entisyys haihtunut pois,
sen muistoja turha on esille kaivaa...

Ja halut? - Ah, paranee suloinen sairaus tuo,
kun järki saa hiukankin tilaa.
Ja elämä - katseen kun tyynesti siihen vaan luo, -
on peräti tyhjää ja typerää pilaa...

(tammikuu 1840)

И скучно и грустно

И скучно и грустно! - и некому руку подать

В минуту душевной невзгоды...

Желанья... что пользы напрасно и вечно желать?

А годы проходят - все лучшие годы!

Любить - но кого же? - на время не стоит труда,

А вечно любить невозможно...

В себя ли заглянешь? - там прошлого нет и следа,

И радость, и муки, и все там ничтожно.

Что страсти? - ведь рано иль поздно их сладкий недуг

Исчезнет при слове рассудка,

И жизнь, как посмотришь с холодным вниманьем вокруг -

Такая пустая и глупая шутка!

Январь 1840 

Muistomerkki Pjatigorskissa. Tässä Lermontov kävi elämänsä viimeisen kaksintaistelunsa.