torstai 11. joulukuuta 2014

FRANZ SCHUBERTIN VIIMEINEN PIANOSONAATTI. Maria Judinan tulkinnan pauloissa.


Franz Schubertia voisin kai pitää suosikkisäveltäjänäni. Kun häneen yhdistyy vuosina 1899 – 1970 elänyt venäläinen pianistilegenda Maria Judina (tunnetaan myös muodossa Maria Yudina; Мария Юдина), oli ainekset tähän kirjoitukseen valmiina.  Olin syksyn Venäjän matkaltani tuonut mukanani muutaman Maria Judinan levyn. Joukossa oli myös Franz Schubertin pianosonaatti B-duuri nro 21 (DV 960). Levyssä sille oli kyllä annettu jostain kumman syystä numero 10 (!), mitä jo ostaessani ihmettelin. Se osoittautui sitten vanhaksi tutuksi B-duurisonaatiksi. Kuuntelin sitä ensi kerran korvalapuilta kävelylenkillä. Kun panin musiikin soimaan, olin heti ihmeissäni: eihän tämän tällaiselta pitänyt kuulostaa. Judina vei Schubertinsa aivan muualle kuin mihin olin tottunut. Lenkistäni tuli varsin intensiivinen kokemus. Kotiin tultuani etsin käsiini samasta sonaatista ensimmäisen kuulemani version, esittäjänä Marta Deyanova, ja aloin tarkistaa, miksi ihmeessä ”Judinan Schubert” kuulostaa niin oudolta.  

Marta Deyanovan levyn olin hankkinut vuonna 2005. Maria Judina on minulle aivan viime vuosien tuttavuus. Hän oli alkanut kiinnostaa mielenkiintoisen elämänuransa ja persoonallisuutensa vuoksi. Hänestä minulla oli siis hajanaisia tietoja jo ennen ensimmäistä levyhankintaani. Deyanovan tulkintaan kasvoin kiinni tietämättä mitään soittajan elämän vaiheista. Haluan kirjoituksessani raottaa suhdettani tähän Schubertin viimeiseen pianosonaattiin. Kirjoitin aluksi otsikkoon ”viimeinen sävellys”, mutta muutin sen, koska nähtävästi hän on saattanut luoda jonkin laulun vielä tämän jälkeen.

Annan hieman taustoja. Judinan levytys on äänitetty vuonna 1947, Deyanovan äänitys on 1990-luvun lopulta. Eroa tulkintojen välillä on siis noin 50 vuotta, mikä on vaikuttanut ainakin äänityksen laadussa. Elämäkertatietoja näistä kahdesta pianotaiteilijasta löytyy alempaa. Judinasta kerron luonnollisesti enemmän. Kutsuin häntä yllä ”legendaksi”. Se pitää kirjaimellisesti paikkansa, sillä hänestä on olemassa paljon muisteloita, joita lukiessa monen kertomuksen todenperäisyyttä alkaa epäillä. Hyvin värikäs persoonallisuus hän on ollut vaatimattomantuntuiseen Deyanovaan verrattuna.

Marta Deyanovan Schubert-levyn kuvitusta

Franz Schubert kuoli syfilikseen ja lavantautiin. Wikipedia tosin kirjoittaa myös elohopeamyrkytyksen mahdollisuudesta. Hän oli saanut syfiliksen elämässään tekemänsä harha-askeleen johdosta useita vuosia aikaisemmin. Nykylääketieteen avulla hänet olisi voitu parantaa. Tuolloin sairaus riudutti häntä pikkuhiljaa ja kuolema tuli vuonna 1828 säveltäjän ollessa 31-vuotias. Schubert tuli toiveensa mukaisesti haudatuksi Ludwig van Beethovenin viereen.

Schubert sävelsi kolme viimeistä pianosonaattiaan lopulliseen muotoonsa syyskuussa pari kuukautta ennen kuolemaansa. Heti valmistumisen jälkeen hän esitti ne pienelle yleisöjoukolle, mutta ne eivät tuolloin innostaneet. Sävellykset julkaistiin vasta vuonna 1838, kymmenen vuotta säveltäjän kuoleman jälkeen.

Sonaatissa on neljä osaa:
(1) Molto moderato.
(2) Andante sostenuto.
(3) Scherzo. Allegro vivace con delicatezza.
(4) Allegro ma non troppo.

En ala leikkiä asiantuntijaa. Laitan heti alkuun suoran lainauksen. Tässä tutkija Veijo Murtomäki kertoo sonaatista Sibelius-Akatemian ylläpitämillä musiikinhistorian verkkosivuilla:

”B-duuri-sonaatti (D960) on Schubertin vastine Beethovenin Hammerklavier-sonaatille, vaikkakin se on sankarillisen sijaan resignoitunut teos, jota hallitsevat "traaginen duuri" ja levottomasti häilyvät harmoniat. Sen leveä lied-melodiikka luo kouraisevan henkisen sisällön, "syksyisyyden" atmosfäärin. Nerokas on se tapa, miten avausmelodian sisälle ilmaantuva basson F1–Ges1-trilli tuottaa ensimmäisen osan tonaalisen suunnitelman: B-duurista edetään Ges-duurin ja fis-mollin kautta F-duuriin; kehittelyjaksossa cis/des-jännite purkautuu d-molliin, jonka pohjasävel heiluu ennen kertausjakson käynnistymistä d-mollin priimin ja B-duurin terssin välimaastossa. Hitaan osan Cis/His1-jännite on jatkoa avausosalle, ja scherzon modulaatio Des-duuriin jatkaa juonnetta. Bassoliike G–Ges–F vastaa yhä paljossa finaalin draamasta.” http://muhi.siba.fi/xwiki/bin/view/Muhi/View?id=rom_piano2


Olen itse eläytyjätyyppi enkä pysty hahmottamaan klassista musiikkia tuolla tasolla. Levottomuuden harmonioissa kyllä aistin heti ensimmäisestä kuuntelusta ja sonaatin henkisten sfäärien vuoksi olen siihen nimenomaan kiintynyt. Murtomäki mainitsee sävellyksessä toistuvan traagisen trillin, joka myös minulle kokijana on ollut sonaatin avainkohtia.

Omasta suhteestani Schubertin musiikkiin voin kertoa sen verran, että nuoruudestani mieleen ovat jääneet lähinnä eräät laulut. Kun sitten yliopistosta valmistuttuani aloin varsinaisesti kuunnella klassista musiikkia, sinfonioista suosikikseni nousi Schubertin 8. sinfonia, lisänimeltään ”keskeneräinen”. Sen kautta opin kuuntelemaan musiikkia mielikuvin. Minulle muotoutui käsitys, että nimenomaan Schubertin musiikista voi löytää jonkin ”syvemmän olemuksen”. Musiikin kuuntelu alkoi merkitä minulle mielikuvamatkoja. Aina musiikki ei tietenkään näin avautunut.

Hyppään 2000-lukuun. Muutin töihin minulle täysin vieraaseen maahan ja jouduin olemaan paljon yksin. Vietin usein aikaani musiikkikaupoissa levykokoelmia selaillen. Hankin sieltä kaksi Schubertin pianosonaattilevyä, esittäjänä juuri yllä mainittu Marta Deyanova. Sieltä ylitse muiden nousi juuri tämä b-duurisonaatti. Vasta myöhemmin tutustuin lähemmin säveltäjän elämään ja sain tietää, että säveltäjä oli luonut teoksen kuoleman kolkuttaessa oven suussa.

Deyanovan tulkinnasta löysin 8. sinfonian jälkeen Schubertini uudelleen. Deyanova oli minulle vain välittäjä Schubertin sävelmaailmaan. Myöhemmin Judinan tulkinnassa asetelma oli aivan toinen.

Deyanovaa kuunnellessa pianon kolkot lyönnit veivät minut mukanaan. Se oli kuin hauras kurkistus Schubertin musiikin arvoitukselliseen maailmaan. Hauraus kuitenkin huokui itsevarmaa herkkyyttä. Luotin taiteilijaan ja hänen tulkintaansa. Siitä avautui täydempi, uudenlainen kokemus, toinen maailma, jota olin taiteesta etsinyt.

Brendelin levyn kansi
Schubert miellytti siinä määrin, että hankin Deyanovan seuraksi myös pari Alfred Brendelin kokoelmaa, johon sisältyi tuo samainen sonaatti (äänityspaikka Lontoon Royal Festival Hall 1997). Suomessa ollessani sain käsiini Ralf Gothonin version vuodelta 1988. Niistä tuli nimekkäitä vertailukohtia. Brendel oli maailmankuulu musiikin tulkitsija ja myös Gothonin tiesin perehtyneen Schubertin musiikin filosofiaan. Odotin kai heidän kauttaan löytäväni jotain vielä syvempää.

Alfred Brendelin soitto vaikutti ensin kypsemmältä ja hiotummalta, kuuntelin sitä yhtä herkkänä kuin Deyanovaa. Olin kuitenkin kiintynyt Deyanovan karuhkona pitämääni tyyliin, joka aivan kuin olisi vienyt kertomusta eteenpäin. Brendelin soitto puolestaan jätti ennen pitkää kylmäksi. Myöhemmin Ralf Gothonin versiosta löysin erityistä herkkyyttä ja kirkkautta ja teknistä virtuositeettia, mutta myös eräitä erittäin häiritseviä yksityiskohtia, jotka saattoivat johtua äänityksestä. Sekin versio jäi syrjään. Aluksi hieman vähättelemäni Deyanovan tulkinta osoittautui ylivertaiseksi. Se oli tasapainoista ja harmonista, se kietoi minut ympärilleen ja vangitsi mieleni. Olennaisinta oli se, että koin esittäjän hallitsevan sonaatin kokonaisuutta. Sonaatti avautuu tavallaan eheämpänä. Kaikki osat tuntuvat olevan toisiinsa sidoksissa. Siinä ei ole huomattavia rytmin muutoksia, tulkinnalliset muutokset ovat erinäisten sävyjen ohella lähinnä voimakkuudessa. Musiikki vie rytmisen rakenteensa ansiosta minut matkalleen, joka on kuin kontemplatiivista seikkailua mielen syvyyksissä.

Sittemmin tutustuin myös muihin versioihin, lähinnä netin kautta. Ne jäivät kuitenkin tutustumisen asteelle.  Kun Judinan version kuultuani aloin tutkia tätä sonaattia tarkemmin, vastaani pongahti Youtubesta unkarilaisen Klara Wurtzin tulkinta, joka näytti hankkineen paljon kävijöitä ja ihailijoita. Siinä versiossa tuntui olevan ainakin lusikallinen nostalgian hunajaa. Pyrittiin kauniiseen sointiin, mutta se ei minua Schubertin ollessa kyseessä innostanut.

Marta Deyanova ja Franz Schubert

Ennen kuin menen tarkemmin Judinan tulkintaan, luon katsauksen sekä Deyanovan että Judinan elämään. Kuten yllä jo viittasin, Deyanovan urasta ja yksityiselämästä en tiennyt viime päiviin asti yhtään mitään. Judinasta tiesin jo jotain ennen ensimmäistäkään kuuntelukokemusta.

Marta Deyanova on syntynyt vuonna 1947. Levyn oheistietojen mukaan hän oli pienestä pitäen hyvin lahjakas. Hän voitti ensimmäisen kansallisen pianokilpailun vuonna 1964 ja seuraavana vuonna Italiassa oli vuorossa kansainvälinen voitto.

Pari vuotta vanhan artikkelin mukaan (http://novinar.bg/news/marta-deianova-nikoga-ne-poviarvah-che-sam-osinoveno-dete_NDE0NjsxNTE=.html ) Deyanova muutti kotimaastaan Bulgariasta  ja kotikaupungistaan Sofiasta vuonna 1994 poliittisista syistä (maahan tuli sosialistipuolueen johtama hallitus) ja asuu nykyisin Lontoossa arkkitehtimiehensä, kahden pojan ja boxerin kanssa.  Marta Deyanova on soittanut pianoa viisivuotiaasta lähtien. Hän kasvoi adoptiovanhempien kanssa. Oikeasta äidistään hän tietää vain tämän olleen saksalainen.  Hän on kovin perhekeskeinen ihminen, kaksi lasta on tuonut tarkoituksen hänen elämäänsä. Ja vaikka hän asuukin nyt Lontoossa, hän pitää artikkelin mukaan Bulgariaa kotinaan. Marta Deyanovan kotisivut ovat osoitteessa http://www.deyanova.com/index.html. Uusimpien tietojeni mukaan hän on jättänyt konsertoinnin.


Maria Judina (1899-1970) syntyi juutalaiseen perheeseen, mutta hylkäsi teini-iässä juutalaisuuden ja kääntyi ortodoksiseen uskoon. Hän kertoo itse kypsyneensä tähän jo aikaisemmin. Hänestä kehittyi harras ortodoksi. Hän aloitti opinnot Pietarin konservatoriossa vuonna 1912. Hän oli kiinnostunut filosofiasta ja osallistui esimerkiksi Mihail Bahtinin filosofiseen piiriin.

Maria Judina 22-vuotiaana
Judina valitsi elämänurakseen musiikin. Siihen oli uskonnolliset syyt: hän kohtasi Jumalansa musiikin kautta. Hän omistautui taiteelle ja katsoi että taiteilijan täytyy elää vaatimattomasti. ”Olen rengas taiteen ketjussa”, hänen kerrotaan todenneen.

Valmistuttuaan vuonna 1921 hän työskenteli konservatoriossa ja aloitti heti hyvin aktiivisen konserttitoiminnan. Vuonna 1930 hänet erotettiin konservatoriosta hänen uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. Tämän jälkeen hän onnistui pääsemään Gruusiaan Tbilisin konservatorioon hoitamaan professuuria ja siten vuonna 1936 Moskovan konservatorioon, jossa työskenteli vuoteen 1951. Sieltä hänet myös erotettiin. Tällä kertaa erottamisen syyksi kerrotaan modernin länsimaisen musiikin esilletuonti.

Maria Judinasta mainitaan yleensä hänen ulkoinen olemuksensa. Hänen kerrotaan pukeutuneen kuin nunna. Katsomassani tv-dokumentissa tämä kuitenkin tämä käsitys torjutaan. Eräs hänet hyvin tuntenut nainen kertoo, että hän pukeutui mustaan väljään mekkoon, koska hän halusi peittää naiselliset muotonsa. Eikä hänestä muutenkaan tuntunut löytyvän mitään ”nunnamaisuuteen” viittaavaa. Hän oli dokumentin mukaan lähinnä räväkkä persoonallisuus, ja luonteeltaan hyvin sosiaalinen. Puheen aiheeksi nousee myös hänen naimattomuutensa. Hän ei todellakaan mennyt koskaan naimisiin, mutta 30-luvun loppupuolella hänellä oli romanssi häntä noin 15 vuotta nuoremman muusikon kanssa. Häät oli jo suunnitteilla, mutta traaginen onnettomuus katkaisi sen tien. Mies harrasti vuoristokiipeilyä ja vuonna 1939 hän sai surmansa traagisessa onnettomuudessa Kaukasuksella. Tuolloin koko retkikunta menehtyi eikä muistaakseni heidän ruumiitakaan löydetty.

Judinasta puhuttaessa muistetaan korostaa, että hän oli syvästi vakaumuksellinen ortodoksi. Tämä pitää varmasti paikkansa. Aina mainitaan hänen rohkeutensa tunnustaa uskoaan. Hän ei myynyt vakaumustaan vaikeissakaan oloissa. Samassa yhteydessä todetaan myös se, että Stalin piti hänen musiikistaan niin paljon, että armahti hänet sallien hänen pitää vakaumuksensa.

Hän menetti paljon ystäviään suurten puhdistusten aikaan 1930-luvulla. Hän auttoi taloudellisesti vankileirille joutuneita ja eli samalla itse vaatimattomasti joidenkin tietojen mukaan hyvin köyhänä. Hän ei kuitenkaan ollut mikään poliittinen henkilö. Esimerkkinä hänen patrioottisuudestaan kertoo sekin, että sotavuosina hän halusi itse lähteä rintamalle. Hän kävi sairaanhoitajakurssin ja lähtikin työskentelemään sotasairaalaan. Hän palasi sieltä kuitenkin takaisin huomattuaan, ettei hän kykene siinä työssä olemaan paljoa avuksi.

Stalinin ja Judinan yhteyksistä on olemassa eräs tarina. Siitä on eri versioita, joista kerron yhden. Se löytyy täältä: http://chtoby-pomnili.com/page.php?id=792 .

Kerran Stalin soitti Radioon. Hän kertoi kuulleensa Mozartin pianokonserton Judinan esittämänä ja halusi tietää, oliko esitys levyllä. ”Tietysti on”, oli vastaus. – ”Hyvä, lähettäkää se huomenna huvilalleni!”. Radiotalossa nousi paniikki. Levytystä ei tietenkään ollut, konsertti oli esitetty suorana. Puhelimessa ollut johtaja ei tietystikään uskaltanut vastata Stalinille kieltävästi. Aika oli vähissä. Judina kutsuttiin paikalle. Äänitys tehtiin yöllä. Judina oli rauhallinen, mutta orkesterinjohtajaa piti vaihtaa kaksi kertaa, koska he vapisivat pelosta. Äänitys saatiin tehtyä, se lähetettiin Stalinille. Juttu ei päättynyt vielä tähän. jonkin ajan kuluttua Judina sai kirjekuoren, jossa oli iso summa rahaa (20 000 ruplaa). Hän sai tietää sen olevan Stalinilta. Judina lähetti Stalinille kirjeen: ”Kiitän Teitä avustanne, Iosif Vissarionovitsh. Rukoilen Teidän puolestanne päivin ja öin ja pyydän Jumalalta, että hän antaisi anteeksi syntinne kansan ja maan edessä. Jumala on armollinen, hän antaa anteeksi. Rahat luovutan oman kirkkoni remonttiin.”

Stalin vaikeni. Judinalle ei käynyt mitenkään. Kerrotaan, että kun Stalin vuonna 1953 löydettiin kuolleena, tuo Mozartin pianokonserton levytys löytyi hänen gramofoniltaan. Kyseessä on Mozartin pianokonsertto nro 23. Muistelija kertoi tämän tarinan valaistakseen erästä Judinalle tyypillistä luonteenpiirrettä: suoruutta ja rehellisyyttä. Hän ei koskaan teeskennellyt ja sanoi suoraan, mitä ajatteli.

Luonteensa mukaisesti innostui valtavasti uusista asioista. Hän oli esimerkiksi uuden musiikin merkittävimpiä esiintuojia Neuvostoliitossa, mikä luonnollisesti toi hänelle myös ongelmia.  Lisäksi hänen toimintansa ei rajoittunut vain musiikkiin. Hän oli laajalti mukana kulttuurielämässä. Lähipiiriin kuului yllä mainitun Mihail Bahtinin lisäksi mm. runoilija Boris Pasternak.

Maria Judina konsertoi hyvin paljon. Hänen konsertteihinsa oli hyvin vaikea saada lippuja. Ulkomailla hän kävi vain kaksi kertaa: kerran Saksassa ja kerran Puolassa. Puolassa hän tutustui moniin musiikin modernisteihin, kuten Pendereckiin.

Vielä 1960-luvulla hän joutui esiintymiskieltoon, kun esitti konserttinsa yhteydessä Pasternakin runoja. Siitä vapauduttuaan hän vielä luennoi romantiikan ajan musiikista. Viimeisen konserttinsa hän piti 1969. Sitten hän joutui lopettamaan konsertointinsa käden vammautumisen vuoksi.
Musiikin tulkitsijana hän oli oman tiensä kulkija eikä aina noudattanut uskollisesti nuotteja ja niihin liittyviä soitto-ohjeita. Varsinkin romantiikan ajan musiikin tulkinnoissa hänen todetaan olleen hyvin omaperäinen. Tämä tuntuu sopivan nyt käsiteltävänä olevaan Franz Schubertiin.
Judina kissansa kanssa vuonna 1968. Hän rakasti kissoja.


Nyt siirryn tämän kirjoitukseni vaikeimpaan osaan. Yritän hahmottaa Marta Deyanovan ja Maria Judinan tulkintojen eroja. Saatan mielikuvamaalailussani mennä turhan etäisiin sfääreihin, toisaalta yksityiskohtien tarkastelu voi olla aika tylsää luettavaa eikä minulla ole siihen edes sopivia kielellisiä välineitä. Jotain vähäistä haluan kuitenkin kertoa.

Yllä jo kerroin Murtomäen lainauksen yhteydessä sonaatin alun traagisesta trillistä. Marta Deyanovalla se on kuin kaukainen ukkosen jyrähdys, sovinnaisesti soitettu hiljainen enne jostakin tulevasta. Brendelin tulkinnassa se jää vielä enemmän taustalle. Judinalla se taas korostuu muistuttaen lähinnä räjähdystä.

Deyanovan ja Judinan soiton erona ovat tempon ja voimakkuuden muutokset.  Deyanova soittaa tasaisemmin, kertoo sonaatista välittyvää tarinaa. Kuten yllä olen todennut, hän on uskollisemmin kiinni Schubertin maailmassa. Maria Judina sen sijaan välittää Franz Schubertin musiikin kautta oman aikansa tunnot ja omat sisäiset tuntonsa.  Hänen soittonsa tempon muutokset ja muut yllättävät eleet saattavat joskus vaikuttaa poukkoilulta.

Judinasta mieleen jää voimakkaat forteosuudet. Judina lyö pianon koskettimiin vimmalla, joka kipunoi kuulijaankin. Deyanovasta mieleen jäävät kohdat, joissa mennään kohti hiljaisuutta – pianissimoa. Se on kuin laskeutumista. Toki Judinan musiikissa eletään välillä hyvin kontemplatiivisessa maailmassa, jonka koen kuitenkin aina nousevan hiljaisuudesta. Siinä hiljaisuus ja voima vaihtelevat yllättävästi.

Deyanova tulkinta on sovinnaisempi. Siinä sävelet puhuvat kietoen pauloihinsa. Hän keskittyy sointien voimaan. Trillin ukkonen on maagisena taustalla, ulkopuolisena. Se ei lyö niin räikeästi päälle ja riko musiikin tenhoa kuin Judinalla. Deyanovan tulkinnasta aistin Schubertin musiikin moniulotteisuuden. Se lipuu mieleen molemmista suunnista, vasemmalta ja oikealta. Kesken uhan soitto saa lohdullisia ja myönteisiä sävyjä. Se vangitsee ja lohduttaa eri tavalla kuin Judinan räiske ja suruntäyteinen hidastempoinen mietiskelevyys, joka voi välillä ahdistaakin.

Deyanova toinen osa on mietteliästä. Sisäiseen harmoniaan alkaa tulla painetta. Yhteys edelliseen osaan kuitenkin säilyy. Judinalla huomaa eri osissa joutuneensa eri maailmaan. Pidän Deyanovan tulkinnan dialogisuudesta: erilaiset voimat myllertävät ja musiikki osaa sitä kovin hienovaraisesti ilmentää. Osan lopussa soitto rauhoittuu, se aivan kuin vaipuisi uneen. Kolmannessa scherzo-osassa sisäinen dialogi jatkuu. Hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä ollaan tultu ulos. Elämä virtaa.  Musiikista huokuu surumielinen perussävy, mutta myös muita tunteita paljastuu. Loppua kohde tunnelma nousee hieman painostavaksi. Neljännessä osassa tuo dialogisuus alkaa viehättää yhä enemmän. Se pitää kuulijan otteessaan ja kokonaisuuden hallinnassa. Tässä osassa Judina tuntuu olevan aivan eri maailmassa.

Kerron tähän yhteyteen erään poimintani katsomastani dokumenttielokuvasta. Oli sota-aika ja Judina oli soittanut juuri tätä pianosonaattia. Konsertin jälkeen joku kysyi, miksi hän soitti loppuosan niin nopeasti. ”Mutta nythän on sota”, oli vastaus. Tämä kiteyttää Judinan tyylin.

Deyanova vie matkalle alitajuntaan, mutta Judinan soitto tuo meidät tuskinemme ja tuntemuksinemme maan päälle. Kun tätä pyrkii sanallisesti hahmottamaan, voi joutua harhaan. Siksi koetan tarkentaa: Judina tuo ainakin oman tuskansa ja tuntemuksensa minun tajuntaani. Hän tekee sen tavalla, jota kutsutaan taide-elämykseksi.
Judina-levyni kansi

Nyt yritän paneutua syvemmin Judinan tulkintaan. Tämä saattaa olla toistoa, mutta palaan vielä sonaatin ensimmäisessä osassa usean kerran kuuluvaan uhkaavaan bassotrilliin.  Sen pitäisi soida pianissimossa, niin kuin Deyanovalla soikin. Brendelin versiossa se kuuluu kerran tai kaksi, muissa kohdissa hän on jättänyt sen soittamatta. Maria Judinan versiossa se soi dramaattisen voimakkaana. Aivan alussa sen kontrastisuus vain voimistuu, koska sonaatti alkaa hyvin rauhallisena ja hitaana, ja tämän levollisen aprikoinnin keskeyttää fortessa räiskyvä trilli. Tästä koko sonaatti saa uhkaavan ja pelottavan perussävyn. Sittemmin soittoon tulee valoisiakin sävyjä, mutta tuo odotus ja uhka on soitossa päällimmäisenä.

Jos ensimmäinen osa on täynnä uhkaa ja pelkoa ja odotusta, niin toinen osa on minulle kuin panihida (панихида), muistopalvelus kaikille kaatuneille ja kärsineille. Musiikki huokuu surua, itkua, läheisten kaipuuta. On rajuja tuskanhuutoja, on hiljaista itkua, epätoivon tunnetta.  Sormien herkkä kosketus on kuin hiljaista rukousta. Tästä soitosta välittyy rankka elämänkokemus ilman mitään keinotekoista kuorrutusta.

Kolmas osa on vastapainona edelliselle alkaa hyvin villisti, kuin vapauteen päässyt mieli. Sormet juoksevat koskettimilla, mutta herkkyys muuttuu lähes pakonomaiseksi eteenpäin yrittämiseksi. Se on kuin paniikiksi muuttuvaa epätoivoista pakoa. Soitto muuttuu nopeasti yhä pelkistetymmäksi, Kolkot iskut pianon kielille ovat kuin tyhjyyttään kumisevaa ahdistunutta sydämentykytystä. Raju vimma vie kuitenkin soittoa eteenpäin. Neljännessä osassa sama tahti jatkuu, mutta välillä soitto pikkuhetkeksi keskeytyy. Juoksutukset lähtevät aina uudelleen matkaan. Syke alkaa tuntua yhä kolkommalta. Väliin soitto pysähtyy vetämään henkeä, kuin etsisi inspiraatiota ja voimaa. Vauhti on huimaa, mutta samalla soiton yleisilme herkistyy, kevenee. Se osoittautuu lumeeksi. Vasen käsi saa väliin vallan. Sen päälle taas alkavat kevyet juoksutukset kiirehtiä aivan kuin vapautuisivat alkuosan ahdistuksesta. Loppuun tulee vapautumisen kokemus, joka on kuin hengen irtautumista, mutta samalla hapuileva vilkaisu takaisin, pakomatka on päättynyt.

Pianosonaatti päättyy voimakkaaseen loppunousuun, Yudinalla äkisti kuin salama, Deyanovalla sillä tyylillä kuin 1800-luvun alun musiikissa on tapana odottaa.  


Tein pienen koevertailun siitä, missä tempossa Brendel, Deyanova ja Judina soittavat ensimmäistä molto moderato -osaa. Halusin oikeastaan vain selvittää, mistä johtuu se, että Brendelin version pituus on vain 15:05, kun taas Judinalla on 22:00 ja Deyanovalla 22:21.  Deyanovalla tempo tuntuisi olevan tasainen. Brendel aloittaa hitaammin, mutta tempo alkaa pikkuhiljaa kiihtyä. Alkuminuuteilla Deyanova on hieman jäljessä, mutta jo neljännen minuutin jälkeen huomaan Brendelin olevan edellä. Judina on tässä vaiheessa keskitiellä, mutta alku on hänellä poikkeuksellisen hidas, hiljainen ja mietiskelevä. Fortessa soitettu trilli on ehkä hieman pitempi. Brendelin kiihdyttää tasaisesti tempoa. Judinalla tempo on lähinnä poukkoilevaa. Hänellä alun hiljainen meditatiivisuus katoaa, soitto saa voimaa, kuulijana aistin soitossa kivuliasta tuskaa ja epätoivoa. Noin viiden minuutin jälkeen huomaan syyn Brendelin version lyhyyteen. Kyse ei ole temposta. Hänen versiostaan on jätetty osia pois. Kun muut palaavat alun teemaan, Brender menee menojaan. Parissa minuutissa eroa tulee kuusi minuuttia (Brenderillä 7 minuuttia, Yudinalla 13 min.). Pari minuuttia myöhemmin eroa on tullut puoli minuuttia lisää. Tässä vaiheessa lopetin tarkastelun.

Laitan tähän kunkin version osien pituudet:

Alfred Brendel      15:05        9:08              4:02              8:46                     37:01
Marta Deyanova   22:21        8:08               4:45             8:37                     44:25
Maria Yudina        22:00        9:43              3:25              6:37                     41:45

Huomataan, että Yudinan tempo kiihtyy viimeisessä osassa aivan huimasti. Minulta puuttuu tietoa siitä, onko Alfred Brendelin version ensimmäinen osa hänen oma muunnelmansa, koska se tosiaan poikkeaa siitä, mitä muut ovat esittäneet.

Tutustuin eräisiin youtubesta löytämiini versioihin, joista en viitsinyt kuitenkaan laittaa tähän yhteyteen taulukkoa. Kyseessä ovat Maurizio Pollinen, Tatjana Nikolajevan, Grigori Sokolovin ja Svjatoslav Richterin versiot.  Pollini soittaa ensimmäisen osan ajassa18:48, mikä on siis Brendelin jälkeen nopein. Lisäksi Nikolajevalla se on alle 20 min. Myös Sokolovin versiossa ensimmäinen osa on suhteellisen nopea (20:15), vaikka sitten kokonaisaika ylittää 43 min. Selkeästi hitain on Richter (24:30). Hän onkin saanut yhden kiittävän kommentin, jossa kirjoittaja pitää sitä ehkä hitauden ansiosta ”mystisempänä” (more mystic). Richterin versio on myös kokonaisajaltaan selkeästi hitain (yli 46 min), vaikka kolmas scherzo-osa on lyhyempi kuin esimerkiksi Alfred Brendelillä. Maurizio Pollinin versio on katsomistani toiseksi nopein (40:20). Marta Deyanovan versio on minun vertailussani toiseksi hitain, mikä johtuu siitä, että hänen temponsa säilyy suhteellisen tasaisena, esimerkiksi scherzo-osa on hitaampi kuin kenelläkään muulla. Judina soittaa kaksi viimeistä osaa hyvin nopeassa tempossa.

Loppulause


Kirjoituksessani olen lähinnä käsitellyt kahta tulkintaa Franz Schubertin viimeisestä pianosonaatista. Tämän kokemuksen jälkeen enää viitsi vertailla, kumman versio on parempi. Ne ovat niin eri maailmasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti