maanantai 14. huhtikuuta 2014

PLUNGE


Ajattelin ensin juttuni otsikoksi ”Liettualaisen Plungen kaupungin kauhea perintö”. Viime hetkellä siitä kuitenkin luovuin ja eri vaihtoehtoja läpi käytyäni jäljelle jäi vain tuo pikkukaupungin nimi. Sen voin tässä vaiheessa paljastaa, että lähtökohtana jutulle on tapahtumat Plungen pikkukaupungissa natsi-Saksan miehityksen aikaan. Siitä sitten laajennan näkymiä kaupungin historiaan ja Liettuan juutalaisten kohtaloon. Lähden kuitenkin liikkeelle siitä, mistä tämä aihe syntyi. Eihän vielä viikko sitten sana ”Plunge” herättänyt minussa minkäänlaisia mielikuvia.

Yleisradion Teema-kanavalla on näytetty hyvin kiinnostavaa BBC:n tuottamaa 5-osaista historiadokumenttia juutalaisten historiasta (http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/juutalaisten-tarina  ). Siinä historioitsija ja Liettuan juutalaisten jälkeläinen Simon Schama perehtyy juutalaisten vaiheisiin vuosituhansien takaa meidän aikaamme asti. Sarjasta on vielä yksi osa näkemättä ja odotan sitä kovasti. Nyt palaan sarjan neljänteen osaan, jota katsoessa jutun otsikkona oleva Plunge tuli minulle ensi kerran vastaan. Osa näytettiin tiistaina 8.4. ja uusintana lauantaina 14.4.

Simon Schama toi eteemme Plungen tapahtumat kesällä 1941. Silloin siellä tapahtui järkyttävän raaka lähes 1800 uhria vaatinut juutalaisten joukkomurha. Heidät murhattiin kaupungin lähistöllä olevassa metsässä sen jälkeen kun heitä oli ensin pidetty lukitussa synagoogassa kaksi viikkoa ilman ravintoa.

Juutalaisten joukkomurhia on historia täynnä. Valitettavasti haluamme ottaa niihin etäisyyttä. Miksi sitten juuri tämä tarina hätkähdytti minua siinä määrin, että se pani minut tutustumaan aiheeseen lähemmin?
Ensiksikin olen asunut Liettuassa noin kaksi vuotta elämästäni, joten se on minulle periaatteessa tuttu maa. Plungesta sain nyt kuitenkin kuulla ensimmäistä kertaa. Ja koska tunnen paljon liettualaisia, niin ehkä jotenkin heti eläydyin hyvin tiiviisti noihin tapahtumiin.

Jacob Bunkan puuveistos
Toiseksi Schama haastatteli filmissä sympaattisen oloista vanhaa miestä Jacob Yosef Bunkaa, nykyisen Plungen kaupungin ainoaa jäljellä olevaa juutalaista. Bunka esitteli puuveistoksiaan, jotka hän oli veistänyt juuri joukkomurhan uhrien muistoksi. Pidän kovasti liettualaisista puuveistoksista ja  Bunkan töissä näkyi se sama liettualainen perinne, jonka vuoksi pidän tuosta maasta ja sen ihmisistä.

Kolmanneksi järkyttävintä oli se, että käytännössä kaikki kaupungin juutalaiset murhattiin, ja juutalaisia oli Plungessa tuolloin 45 % kaupungin väestöstä. Halusin tutkia tarkemmin, miten noinkin pienessä paikassa tuollainen verilöyly saattoi tapahtua. Ihmiset elivät toistensa kanssa sovussa kaupungin eteen työtä tehden. Varmasti kaikki tunsivat toinen toisensa. Ja olihan heillä kaikilla yhteistä taustaa. Monet juutalaiset olivat olleet taistelemassa liettualaisten rinnalla maan itsenäisyyden puolesta.  Kuitenkin paikallinen väestö meni mukaan juutalaisvastaiseen joukkohysteriaan hyväksyen raaimmat väkivallan teot ja kidutukset.  Tietysti oli paljon niitä, jotka niitä mielessään kauhistelivat, mutta pelon keskellä vaikenivat. Myös auttajia löytyi. Mutta tässäkin historian tapahtumassa paljastui ihmisen raadollisuus.


Kuka oli Jacob Bunka?

Schama haastatteli ohjelmassa Jacob Bunkaa, joka oli haastattelujen kautta kerännyt noista tapahtumista tietoa ja kirjoittanut niistä jiddishin kielellä. Muistelmat on vapaasti luettavissa englanniksi täällä:  http://www.jewishgen.org/yizkor/plunge/plu001.html . Löysin netistä monenlaista tietoa, joissa monet yksityiskohdat olivat keskenään ristiriitaisia. Bunkan muistelmista tutustuminen lähti kuitenkin liikkeelle ja lopputuloksena syntyi tämä kokonaisuus.  

Bunka on tehnyt elämäntyönsä juutalaisten muiston säilymiseksi omassa kotikaupungissaan. Hän on ensimmäisten joukossa ollut järjestämässä ja suunnittelemassa muistomerkkiä joukkomurhapaikalle Kausenain metsään. Myöhemmin hänen ansiostaan kaupunkiin saatiin muistomerkki myös ikivanhalle juutalaisten hautausmaalle. Neuvostovallan aikana paikalle oli rakennettu keskikoulu ja Bunka sai tehdä kovasti työtä, jotta kaupungin viranomaisten vastustus saatiin taltutettua.
Jacob Bunka äitinsä ja sisartensa kanssa vuonna 1932

Saksalaisen miehittivät Liettuan kesäkuussa 1941. Bunka oli tuolloin juuri 17 vuotta täyttänyt nuorukainen.
Tuolloin hän itse oli sotapalveluksessa Neuvostoliiton joukoissa taistelemassa natsi-Saksaa vastaan. Tv-dokumentin mukaan hän oli joutunut liittymään Neuvostoliiton joukkoihin. Tämä joka tapauksessa pelasti Bunkan hengen.


Plungen historiaa

Plunge sijaitsee Pohjois-Liettuassa, noin 50 kilometriä maan suurimpiin kuuluvasta merenrantakaupungista Klaipedasta itään. Kaupunkioikeudet se sai vasta 1700-luvun lopulla, mutta Plungen historia on toki paljon vanhempi. Kaupunki sijaitsi tärkeän maantien varrella ja siitä kehittyi tämän ansiosta merkittävä kauppakeskus.

Vanhan juutalaisen hautausmaan hautakivien perusteella Plungessa oli juutalaisasutusta jo 1500-luvulta lähtien. Vuonna 1719 sinne rakennettiin ensimmäinen synagooga.

Juutalaisorkesteri Plungesta, vuosi 1929
Ennen toista maailmansotaa kaupungin asukkaista noin 45 % oli juutalaisia. Vuoden 1923 väestölaskennassa kaupungissa oli  4236 henkeä, joista juutalaisten määrä oli 1 815. Vuona 1939 kaupungissa oli eräiden tietojen mukaan noin 2500 juutalaista. Tuolloin kaupunkiin oli rakennettu jo kuusi synagoogaa.

1930-luvulla kaupungin juutalaisten keskuudessa oli hyvin vilkasta kulttuuri- ja muuta toimintaa. Esimerkiksi kaupungin vapaapalokunta koostui pelkästään juutalaisista. Kaupungissa oli juutalainen urheiluseura, juutalainen orkesteri, tieteellinen kerho. Siellä oli juutalainen koulu ja myös pankki. Vuonna 1931 kaupungin kaupoista 87 % oli juutalaisomistuksessa.

Kaupunki on kasvanut nykyisiin mittoihinsa vasta neuvostoaikana, sillä vuonna 1950 kaupungissa oli 7 400 asukasta. Nykyisin kaupungin asukasluku on 23 000.


Mitä Plungessa tapahtui kesällä 1941?

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta vallaten ensin Liettuan. Plungeen natsi-Saksan sotilaat saapuivat 24. kesäkuuta. Jo tätä ennen olivat paikalliset natsimieliset ottaneet kaupungin haltuunsa. Heti seuraavana päivänä saksalaisten tulon jälkeen tuli määräys, että juutalaiset on koottava paikalliseen suureen synagoogaan.

Lähes kaikki juutalaiset ahdettiin kaupungin pääsynagoogaan, sen ovet suljettiin. Ruokaa ja juomaa ei annettu. Ihmisillä ei ollut mahdollisuutta käydä wc:ssä. Löyhkä kävi ennen pitkää sietämättömäksi. Hengittäminen oli tukalaa, ikkunoita ei saanut avata. Joukossa oli paljon vanhuksia ja sairaita sekä pikkulapsia. Eräs nainen jopa synnytti siellä. Ihmisiä alkoi kuolla nälkään ja janoon. Kärsimykset olivat valtavat. Kaikki tämä kesti kaksi viikkoa.

Myös synagoogan piha oli tapahtumapaikkana. Siellä juutalaiset saivat kokea monenlaista  kidutusta ja nöyryytystä. Pihan ympärille rakennettiin aita, jotteivät ulkopuoliset pystyisi kaikkea näkemään. Eräs juutalainen pakotettiin kaivamaan pihan keskelle kuoppa, johon sitten heitettiin kaikki juutalaisten pyhät kirjat ja sytytettiin ne tuleen.  Eräs toinen henkilö pakotettiin hämmentämään kepillä tulta, jotta kirjat palaisivat paremmin. Saksalaissotilaat tekivät hänelle kiusaa työntäen häntä lähemmäs liekkejä.

Kaupungin liettualaisväestössä pyrittiin kaikin keinoin lietsomaan vihaa juutalaisia kohtaan.  Sytytettiin tulipaloja, joista syytettiin juutalaisia. Apteekkaria syytettiin ihmisten myrkyttämisestä. Juutalaisten moraalia häpäistiin, saman kokivat myös liettualaiset, jotka olivat läheisissä tekemisissä juutalaisten kanssa.
Erästä Gilis-nimistä seppää syytettiin tulipalon sytyttämisestä. Häntä ei ollut vielä lukittu synagoogaan ja hänet tuotiin synagoogan pihalle.  Gilisiä nöyryytettiin ja häntä kidutettiin ruoskimalla ja kun hänen ihonsa oli jo täysin hakattu verille, häntä ammuttiin pistoolilla ohimoon.

Nöyryytetyksi joutuivat myös pari liettualaista naista. Toinen oli sotaa ennen mennyt naimisiin juutalaisnuorukaisen kanssa. Nyt nuorukainen oli teljettynä synagoogassa ja nainen oli jäänyt kiinni yritettyään viedä synagoogaan ruokaa. Toisella naisella oli venäläinen upseeri puolisona.

Kerran synagoogasta valittiin heikkokuntoisia pienikokoisia vanhoja miehiä, jotka pakotettiin raahaamaan olkapäittensä varassa raskasta puuparrua. Oli pakko liikkua, kaatua ei voinut.  Jos pysähtyi tai kaatui, sai vastaansa iskujen ryöpyn. Yhtä lyötiin vain siksi, että hän käveli liian hitaasti. Kidutusta tehtiin vain huvittelutarkoituksessa. Luin myös sellaisesta, että parru oli kasteltu kerosiinilla ja sytytetty tuleen. Sitä piti kantaa, kunnes vaatteet syttyivät tuleen. Natsisotilaat ympärillä nauttivat näkemästään.

Vain yksi henkilö pääsi synagoogasta ulos vapauteen. Hän oli eräs kristinuskoon kääntynyt juutalaismies.  Hänen liettualainen vaimonsa aneli aikansa ja anomukseen suostuttiin. Myöhemmin miehestä tuli tärkeä tapahtumien todistaja.

Heinäkuun 13. päivä synagoogan ovet avattiin. Juutalaisia alettiin kuljettaa joukkomurhapaikalle. Tapahtumaan kului kaikkiaan kaksi päivää.

Vainajia oli runsaasti. Vanhukset kärsivät kauheista tuskista. Ne, jotka vielä pystyivät kävelemään, käyttivät siihen viimeiset voimansa. Vanhukset ja liikuntakyvyttömät saatiin jollain lailla kuorma-autojen lavalle. Heitä sinne heitettäessä kuului tuskanhuutojen seassa luiden rusahtelua.

Uhrit kävelivät kaupungin pääkadun kautta joukkomurhapaikalle Kausenain metsään, joka sijaitsi neljän kilometrin päässä keskustasta. Kaupungin liettualaisväestö seurasi kadun varrella tapahtumaa. Askeleet painoivat, kulkue eteni hitaasti.

Aluksi vietiin ryhmä työkykyisiä miehiä, jotka pakotettiin kaivamaan kuopat joukkohautaa varten. Sitten vietiin muut. Kaikki pakotettiin riisuutumaan ennen ampumista.

Jacob Bunka Itkevä tyttö, Kausenai.
Pienet lapset riuhtaistiin äitiensä sylistä ja heidät tapettiin julmimmalla mahdollisella tavalla äitien silmien edessä. Sotilaat tarttuivat heitä jaloista kiinni ja iskivät heidän päänsä puunrunkoon tai kiveen. Näin tapahtui myös sille synagoogassa elämän saaneelle vastasyntyneelle.

Kun kaikki oli tapettu, pyydettiin eräs paikallinen kylähullu siirtämään kuopan ulkopuolelle jääneet ruumiit hautaan ja luvattiin palkinnoksi, että hän säilyy hengissä. Kuitenkin työn jälkeen hänet ammuttiin takaapäin.
Tämän ohella tapahtui myös muita joukkomurhia. 

Kauhea ja käsittämätön tapahtuma oli  70 koulutytön murha. Heidät pakotettiin kääntymään kristinuskoon. Kääntymyksestä huolimatta heille tehtiin seksuaalista väkivaltaa ja murhattiin. Kaikki oli kuin pilkkaa. Munkki, joka houkuteltiin käännytystyöhön, joutui asian todellisen puolen paljastuttua mielisairaalaan.

Toinen tapaus tapahtui heti saksalaisten tulon jälkeen.  60 juutalaismiestä vietiin työhön maatilalle Milosaiciain kylään, joka sijaitsi kuuden kilometrin päässä Plungesta. Kun työt oli tehty, heidät murhattiin. Myös sinne on myöhemmin pystytetty muistomerkki.

Kausenain metsän joukkohaudassa lepää 1800 juutalaista. On laskettu, että kaikkiaan Plungen ja sen lähiseudun alueella juutalaisuhreja on 2 234.


Plunge sodan jälkeen

Venäjälle Bunkan perheen ohella matkusti 300 juutalaista. Heistä kuoli sodassa 42 Plungen juutalaista, heidän joukossaan Jacob Bunkan isä ja veli. Jacob Bunka itse haavoittui saaden mm. luodin kaulaansa. Bunkan äiti emigroitui Israeliin.

Plungessa saksalaisten miehityksen aikana asuneista vain kuusi juutalaista selvisi hengissä. Siitä saa kiittää liettualaisia naapureita, jotka piilottelivat heitä.

Jacob Bunka palasi Plungeen vuonna 1947. Myös muita juutalaisia palasi kaupunkiin. Liettua oli nyt Neuvostoliiton osa. Kansan tunteet olivat varmasti ristiriitaiset ja sen sai myös Jacob ja muut idästä Liettuaan palanneet kokea. Osa liettualaisista piti juutalaisia vastuullisina Neuvostoliiton miehityksen aikaisiin raakuuksiin. Ainakin yksi Neuvostoliiton joukoissa sotaan osallistunut juutalainen murhattiin.

Jo pian sodan jälkeen alkoi juutalaisten joukkohaudan häpäisy. Paikalliset asukkaat alkoivat kaivaa hautoja etsien juutalaisten kultahampaita. Myös vanhasta juutalaisten hautausmaasta alettiin kaivaa hautoja toivoen, että sieltä löytyy juutalaisten rahakätköjä.

Jacob Bunka
Jacob Bunka joka tapauksessa näki oman elämäntehtävänsä. Joukkomurhaa ja sen uhreja ei saa unohtaa.
He tarvitsevat muistomerkin. Hänen elämänsä kaupungissa alkoi mennä raiteelleen.  Vuonna 1950 hän meni naimisiin Dalia-nimisen liettualaisnaisen kanssa ja perheeseen syntyi kolme lasta.

Juutalaisvastaisuus kaupungissa jatkui. Vuonna 1958 erästä juutalaista alettiin syyttää liettualaisen pikkutytön kidnappaamisesta. Arveltiin, että hän aikoi käyttää tytön veren rituaalisiin tarkoituksiin. Kaupunki joutui jonkinlaisen joukkohysterian valtaan. Tapahtuman pääagitaattori ja tytön äiti saivat yllytettyä paikallisen väestön sellaiseen vihaan ja raivoon, että kaupungin juutalaiset pelkäsivät joutuvana vaaraan. Poliisijoukot nousivat suojaamaan juutalaisväestöä ja järjestivät tytön etsinnät. Tyttö löydettiin onneksi hyväkuntoisena ja kaupunki rauhoittui. Tytön äiti joutui 15 kuukaudeksi työpalveluun ja pääagitaattorina ollut mies joutui lopulta kolmeksi vuodeksi vankeuteen, kun kävi ilmi, että hän oli heitellyt kiviä kaupungin juutalaisten kulttuuritalon ikkunoihin ja hänen hallustaan löytyi juutalaisilta varastettua omaisuutta.

Tällä tapahtumalla oli sellaiset seuraukset, että juutalaiset alkoivat muuttaa pois Plungesta. Osa muutti isompiin kaupunkeihin, osa lähti Israeliin. Vuonna 1970 oli vielä 41 juutalaista, 80-luvun lopussa vain 15. Pian tämän jälkeen Jacob Bunka jäi kaupungin ainoaksi juutalaiseksi.

Joukkomurhan johtajan kohtaloon liittyy myös oma tarinansa. Hänen nimensä oli Pabrieshza. Häntä voidaan pitää pääsyyllisenä juutalaisten murhiin ja kidutuksiin Plungessa ja sen lähistöllä. Vuonna 1988 hänet löydettiin yli 70-vuotiaana elossa Australiasta. Neuvosto-Liettua teki pyynnön hänen luovuttamisestaan. Luovutuksesta sovittiin, mutta sitten Australian hallitus ei löytänytkään häntä. Ehkä hän oli ajautunut kuolemaan saatuaan tietää uhkaavasta luovutuksesta.

Myöhemmin Kausenain joukkomurhan paikalle on rakennettu kestävämpi muistomerkki. Kaupungin synagoogan tiiliskivistä on rakennettu seinä. Siihen on käytetty 1800 tiiltä, yksi jokaista uhria kohden. Seinään on kiinnitetty nimilaattoja, joissa on kaikkien joukkomurhan uhrien nimet.

Vuonna 2011 vietettiin Kausenaissa muistotilaisuutta, koska joukkomurhasta oli kulunut 70 vuotta. Tuolloin saatiin kokea jotain, joka osoitti, että juutalaisvastaisuus elää edelleen. Joukkomurhan uhrien nimilaatat olivat joutuneet häpäisyn kohteeksi.

KATSAUS LIETTUAN JUUTALAISIIN

Vanhimmat tiedot Liettuan juutalaisasutuksesta on kai jo 700-luvulta. Juutalaisten maahanmuuttajien virta Liettuaan alkoi vuonna 1348, jolloin heidät karkotettiin Unkarista, Määristä, ja Serbiasta. Liettua otti heidät vastaan.

1400-luvulla Vytautasin hallitessa maata juutalaisilla oli maassa jopa etuoikeuksia. Jos juutalaista syytetään kristityn lapsen murhasta, hänen syyllisyytensä täytyy todistaa kolme juutalaista ja kolme kristittyä, ja jos syytöstä ei voida näyttää toteen, niin syytöksen esittäjää täytyy rangaista samalla lailla kuin syytettyä siinä tapauksessa, että syytös olisi näytetty toteen. Tällä lailla haluttiin estää kansan keskuudessa liikkuvat ns. rituaalimurhasyytökset (Blood libel). Myös juutalaisten hautausmaiden häpäisy oli Vytautasin aikana ankarasti rangaistavaa.

Tästä etenpäin juutalaisten määrä ja merkitys Liettuassa kasvoi. 1800-luvulla maa eli juutalaisen kulttuurin ja uskon kukoistuskautta.

Liettuan pääkaupunkia Vilnaa on joskus kutsuttu pohjoiseksi Jerusalemiksi.  Vuonna 1860 lähes 56 prosenttia Vilnan väestöstä oli juutalaisia. 1900-luvulla luku väheni, mutta vielä vuonna 1941 juutalaisväestöä oli 30 prosenttia.

Virallisen väestönlaskun mukaan vuonna 1923 Liettuassa oli 154 000 juutalaista. Se oli 7,6 % maan väestöstä. Kun vuonna 1939 Vilna ja sen ympäristö liitettiin takaisin Liettuaan, prosenttiluku kasvoi  8 – 9 prosenttiin (Kallio 2009, s. 225). Perinteisesti juutalaiset ovat asuneet kaupungeissa.
Vuosina 1941 – 1944 juutalaisvainojen aikana murhattiin Liettuassa 95 % maan juutalaisväestöstä. Murhattujen määrä oli 203 000 - 206 000.  Tässä luvussa ovat myös ne, jotka olivat siirtyneet Puolasta Liettuaan Puolasta Liettuaan vainoja pakoon. 

Ketkä selvisivät hengissä? Neuvostoliittoon karkotettuja ja evakuoituja oli 12 000. Saksalaisten leireille sodan lopulla viedyistä selvisi noin 8 000. Liettuassa eloon jäi 1700, joista yli puolet partisaaneja (Kallio 2009, s. 251-252.)

Mustimmat paikat olivat Paneriain (Ponaryn) metsä Vilnan lähistöllä ja Yhdeksäs linnoitus Kaunasin lähistöllä, joissa pantiin toimeen kauhistuttavimmat joukkomurhat. Plungen joukkomurha ei näiden tilastojen tasolle yllä.

Ketkä sitten osallistuivat juutalaisten tappamiseen?  Plungen tapahtumista kerrotaan wikipediassa  lyhyesti ”natsit tappoivat/fasistit tappoivat”.  Jätettiin selkeästi mainitsematta, että myös liettualaiset olivat näissä toimissa mukana, osa hyvinkin aktiivisesti. Tosin on pakko lisätä, että liettualaisia oli runsaasti mukana myös suojelemassa juutalaisia, laskelmien mukaan 2 700 liettualaista pelastivat kolme tuhatta juutalaista kuolemalta (Kallio 2009, s. 252). Suurin osa kansasta oli kuitenkin välinpitämättömiä seuraajia.
Nykyisin Liettuassa on 4 000 - 4 500 juutalaista.


Tomas Venclova

Olen aiemmin julkaissut Tomas Venclovan kärjekkään katsauksen Liettuan perintöön Saksan miehityksen ajalta. Tomas Venclova antaa ymmärtää, että maassa ei ole käsitelty natsimiehityksen aikaisia rikoksia. Hyvin monet paikalliset osallistuivat juutalaisten joukkomurhiin, suhteellisesti enemmän kuin muissa maissa. Tätä on pyritty selittelemään sillä, että maa oli ennen tätä Neuvostoliiton miehittämä. Juutalaisia pidettiin vastuussa kommunismin leviämisestä ja monet halusivat kostaa tuon miehitysajan rikokset juutalaisille. Mielestäni tämä on vain selittelyä. Liettuan itsenäistyttyä maa on ollut hyvin haluton paljastamaan omien kansalaistensa natsikytkökset (Kallio 2009, s.384-385). Tätä on puolusteltu kansallismielisyydellä  ja patriotismilla. Tomas Venclova katsoo, että kansallismielisyys ei saisi olla mikään pätevä puolustus.  Myös ranskalainen Philippe Petain liittoutui II maailmansodassa Hitlerin Saksan kanssa ja Petain oli hyvin isänmaallinen ranskalainen, joka halusi toimia vain maansa parhaaksi. Kuitenkin hänet tuomittiin. Liettuan natsirikolliset pelasti se, että maa liitettiin Neuvostoliittoon ja sen myötä asioista vaiettiin. Venclova leikkii ajatuksella, että Liettua olisikin sodan jälkeen tullut osaksi Länsi-Eurooppaa. Tästä olisi ollut automaattisesti seurauksena, että myös liettualaiset natsit olisi pitänyt panna tilille teoistaan. 
Aulis Kallio osoittaa Liettuan historiassaan (2009, s. 384-385), että itsenäistymisen jälkeen maa oli kovin haluton ryhtymään lännen vaatimiin toimiin.

Kirjallisuutta

Kallio, Aulis.     Liettuan historia. Tampere 2009.
Kasekamp, Andres. A History of The Baltic States. 2010.

Lukuisat nettisivujen osoitteet puuttuvat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti