 |
| Iisakin kirkko |
Yhdeksäs heinäkuuta, helteisen päivän ilta. Suuntasin Dostojevski-hotellista
viereiselle metroasemalle ja välillä linjaa vaihtaen matkasin Admiralteiskajalle.
Nousin ylös, tulin Malaja Morskaja –kadulle, käännyin vasemmalle. Pian edessäni avautui jykevä Iisakin kirkko.
Olin tullut Pietariin edellisenä päivänä ja ostanut heti
ensimmäisestä kohdalle sattuneesta lipunmyyntipisteestä lipun kuorokonserttiin.
Iisakin kirkko on toki vanhastaan tuttu paikka, mutta en edes tiennyt, että
siellä oli alettu pitää konsertteja. Se ei ole mikään ihme, sillä edellisestä
Pietarin käynnistäni oli lähes 15 vuotta. Konsertin ohjelmistossa oli Sergei
Rahmaninovin Vigilia (Всенощное
бдение ’Kokoöinen vigilia’, All-Night Vigil),
esittäjänä Smolnan katedraalin kamarikuoro johtajanaan Vladimir Begletsov (Камерный
хор Смольного собора, Владимир Беглецов). Solistit tulivat kuoron omasta takaa: Nadezhda Brusnitsyna, altto, ja Boris Stepanov, tenori.
Olin ennen konsertin alkua hieman empivällä mielellä. Oli
vilkas matkailusesonki. Yleisön joukossa oli runsaasti turisteja, jotka
saattoivat olla paikalla lähinnä vain nähtävyyteen tutustumassa. Ennen
konserttia ihasteltiin salia, napsittiin valokuvia. Mietin, pystyvätkö
hiljentymään ja kuuntelemaan tuota taiteellisesti ja myös hengellisesti herkkää
kuoroteosta. Epäröintiä aiheutti myös kuoro. Olin etukäteen tutustunut siihen Youtuben
kautta, ja sen perusteella siitä oli jäänyt hieman ristiriitaisia mielikuvia.
Lisäksi huomasin, että kuorolla oli seuraavana päivänä toinen konsertti eri
ohjelmistolla. Olikohan tähän konserttiin valmistauduttu huolella vai
tyydytäänkö pelkiksi ”turistien houkutuslinnuiksi”? Yhtä kaikki tunnelma oli
salin upeiden kulissien ansiosta odottavan juhlava. Ja onneksi yleensä
penkittömään kirkkotilaan oli tuotu istuimet niin kuin konserteissa kuuluukin
olla.
…
Ennen kuin mennään itse konserttitapahtumaan, haluan kertoa
hieman myös illan ohjelmanumerosta ja sen esittävästä kuorosta.
Rahmaninov sävelsi kokoöisen vigiliansa vuonna 1915. Se oli
eräänlaista venäläisten polyfonisten kirkkolauluteosten kulta-aikaa, sillä
tuolloin vuosisadan vaihteessa syntyi Venäjällä useita ortodoksisia liturgioita
ja vigilioita. Ilmestyttyään teos sai toki huomiota, mutta yhteiskunnallisten
mullistusten takia se jäi pian unholaan. Sittemmin se on löydetty, eikä
ylistyssanojen virta ole laantunut . Linkin kautta löytyvän upean artikkelin
ortodoksisen kirkkomusiikin historiasta kirjoittanut blogisti (http://www.seijaahonen.net/ortodoks.php?teksti=kirklau04)
pitää Rahmaninovin Vigiliaa hengeltään rukouksellisena. En pane vastaan. Sävellys
kuuluu niin hänen kuin minunkin suosikkeihin, joten meillä lienee jotain
yhteistä kokemuspohjaa, vaikken koekaan olevani ortodoksisuuden tuntija.
Rahmaninovia ei pidetä kovin uskonnollisena henkilönä. Siksi
on yllättävää, että sävellys rakentuu uskollisesti ortodoksiseen
perinteeseen. Sen osissa on käytetty
erilaisia ortodoksisia kirkkolaulutapoja (rospev, роспев). On kiovalaista ja kreikkalaista
laulutapaa sekä vanhaa venäläistä, bysanttilaisen
perinteen pohjalta syntynyttä znamenni-musiikkia. Lopussa on myös mm. kaksi
troparia. Vaihtelevuutta riittää. Mielestäni on hienoa, että tämänkaltainen
sävellys tuodaan esitettäväksi ympäristöön, jossa se kuuluukin esittää.
Rahmaninovin Vigilia olisi itse asiassa
jumalanpalvelusmusiikkia. Se sisältää kuitenkin sen verran teknisesti vaikeita
osia, että teos vaatii esittäjäksi hyvin harjaantuneen kuoron. Nimenomaan
basso-osuuksia pidetään hyvin haastavina. Tämän vuoksi teosta esitetään lähinnä
konserteissa.
Smolnan katedraalin kamarikuoro on perustettu vuonna 1991.
Vladimir Begletsov on toiminut kuoron taiteellisena johtajana vuodesta 2004. Kuoro
on saanut myös kansainvälistä mainetta. Sen ohjelmistossa on kirkkomusiikin
ohella myös muuta klassista musiikkia ja oopperaa. Kuorolla on itse asiassa
yllättävänkin monipuolista ohjelmistoa. Täältä voi venäjän kielen taitoinen lukea
Muzikalnyj vestnik –lehden artikkelin kuoron konserteista: http://www.nstar-spb.ru/musical/print/article/tri-chuda/ . On mm. Orffin Carmina Buranaa, Schnittkeä, J.S. Bachia -
ja myös Beatlesia, Michael Jacksonia, Queenia ja Rolling Stoneseja sekä
venäläisiä bardeja Vladimir Vysotskista alkaen. Näihin viimeksi mainittuihin
voi tutustua Youtubessa. Ne on nauhoitettu ns. kiellettyjen laulujen
konsertista, jolla kuoro halusi ilmiselvästi murtaa musiikillisia raja-aitoja.
Niitä voi löytää laittamalla youtuben hakuun vaikkapa ”камерный хор смольного
собора запрещенные песни”. No, kyllä sieltä löytää hyviäkin suorituksia, mutta
minuun niillä oli pääosin negatiivinen vaikutus. Tutustuin niihin ennakolta ja
petyin. Odotukseni Iisakin kirkon konsertista laskivat.
Vigiliassa solisteina olivat altto
Nadezhda Brusnitsyna ja tenori Boris Stepanov. Positiivista kuoron kannalta on
se, että sillä on resursseja laittaa vaativiin solistiosuuksiin kuoron omia laulajia.
Boris Stepanoviin kuoron ulkopuolella voi
tutustua vaikka täällä, kun hän laulaa Pietarin Ziferblat-kahvilassa La Donna
Mobilea: https://www.youtube.com/watch?v=5NI2L5quZKY . Stepanov on se
pitempi kaveri. Hän aloittaa kohdassa 1:30.
…
 |
| Kristus yläpuolellamme |
Nyt sitten palaamme takaisin Iisakin
kirkkoon. On keskiviikkoilta. Konsertti on alkamaisillaan.
Minulla on melko hyvä paikka, keskellä etuosassa. Huomaan, että edessäni on ranskalainen perhe, aviopari ja kolme teini-ikäistä
lasta, kaksi poikaa ja tytär. Ainakin ennen konserttia tuntuvat puheliailta.
Pysyvätköhän hiljaa?
Kuoro alkaa tulla paikalleen. Yleisö ablodeeraa. Taputukset tiivistyvät, kun kuoron johtaja
saapuu. Hiljennytään. Alkulaulu Priidite,
poklonimsya (Tulkaa, polvistukaamme; Come,
Let Us Worship) kajahtaa, se viimeistään hiljentää yleisön. Heti huomaa
upean akustiikan. Tämä musiikki on tuotu oikeaan paikkaan, kotiinsa. Ensimmäinen
osa loppuu. Samassa yleisö räjähtää ablodeihin. Aistin lievää hämmennystä niin
kuorossa kuin osassa yleisöäkin. Eihän tällaisen musiikin keskellä kuulu
taputtaa. Kuoronjohtaja ei tee elettäkään. Yksi ranskalaispojista taputtaa
käsiään läpsyttäen kuin olisi juuri herännyt rock-konsertissa. Isä vinkkaa
hyväntahtoisella eleellä lapsilleen, että osien välissä ei ole tapana taputtaa.
Altto astuu kuoron eteen. Alkaa toinen osa. Ja taas hiljennytään.
Yleisö taputtaa kunkin osan jälkeen, välillä vähän
hajanaisemmin, välillä runsaammin. Ranskalaisteinit uskovat isän sanaa eivätkä
enää taputa. Muun yleisön taputukset näyttävät
heitä huvittavan.
Tästä perheestä ei konsertin aikana aiheudu kuitenkaan
mitään häiriötä, vaikka nuoret istuvatkin musiikista sen enempää innostumatta.
Tytär välillä väsähtää, painaa päänsä pojan olkapäälle ja tuntuu uinuvan
musiikista välittämättä. Mietin, onkohan kyseessä veli vai onko hän
poikaystävä. Vanhemmat kuuntelevat isän vilkaistessa välillä muutaman kerran
jälkikasvuaan.
Lievää häiriötä tulee muualta yleisön joukosta. Taputuksiin totun
pian, niin myös kuoro, vaikka huomaan, että yksittäisiä laulajia ne välillä
hieman huvittavat. Toki esityksen kokonaistunnelmaa ne pilaavat. Puhelimen
soittoääni kuuluu pari kertaa. Joku rupeaa kuvaamaan esitystä tabletilla.
Eräällä kerralla puhelimen omistaja ei huomaa puhelimen soimista. Vieressä
istuva katsoja huomauttaa hänelle siitä. Yksi nainen rynnii kesken esityksen
konserttiin puikkelehtien tuolien välistä pystymättä kuitenkaan tekemään sitä
huomaamattomasti. Joku toinen poistuu paikalta. Jostain kauempaa kuuluu
keskustelua. Tällaisessa kirkkoakustiikassa kaikki kuuluu. Yleisön aiheuttamat pienetkin äännähdykset ja
turhat liikehtimiset häiritsevät - ainakin herkkäkuuloista. Esitys kuitenkin
etenee sujuvasti. Tällaisissa live-esityksissä sattuu ja tapahtuu. Se kuuluu
asiaan, vaikka toivoisikin hiljaisuutta.
En voi mitään sille, että seuraan kuorolaisten ilmeitä ja
eleitä esityksen ajan. Laulan itse kuorossa ja haluan katsojanakin aavistella, mitä laulajien
päässä liikkuu. Välillä joku kuiskuttelee vierustoverilleen. Joku naislauluja miltei hätkähtää kun takana
oleva tenori aloittaa osuutensa hieman liian äänekkäästi, sekunnin murto-osan
etuajassa. Kuorollekin esitys on oma mikromaailmansa.
Mutta siirrympä nyt ulkoisesta havainnoinnista itse esitykseen. Kuoro
tuntuu osaavan ortodoksisen kirkkolaulun. Hyvä, että se ei ole mikään oopperakuoro.
Ainakin se on osannut jättää oopperamaneerinsa kotiin. Aloituksissa huomaan
vähän epätarkkuutta, mikä kertoo, että maineestaan huolimatta ei tämäkään kuoro ole täydellinen. Äänen
käyttö on kohdallaan. Hiljaiset osat ja äänen voimaa vaativat osat soivat
upeasti. Naisäänet soivat pehmeän luonnollisina, miehillä energisyyttä uhkuvina
ja voimallisina. Fraseeraus on selkeää. Tämä kuoro osaa laulaa venäläistä
kirkkolaulua niin kuin pitää.
Minulle yksi Vigilian hienoimmista osista on Nyne
otpushtshajeshi (Ныне отпущаеши; Nyt päästät palvelijasi; Lord,
now lettest Thou Thy servant), johon sisältyy upea tenorisoolo. Tätä osaa
odotan koko alun. Yritän arvailla, kuka kuorolaisista sen laulaa. Tajuan, että
hän on takarivissä keskellä seisova muita pitempi nuori mies. Yritän seurata,
miten hän valmistautuu vaativaan sooloonsa. Hän laulaa paikaltaan. Osan
alkaessa hän tekee päällään pari huomaamatonta rentoutusliikettä ja kaikki
tuntuu olevan valmista. Solistin ääni soi kirkkaan raikkaana, henkevänä. Tunnen
selkäpiissäni lämmintä värinää, sanottakoon sitä vaikka hengen vaikutukseksi.
Se on loistavaa äänenkäyttöä, pientä kireyttä ylä-äänissä, mutta vain yhdessä
kohdassa. Osan loppuessa voin jo sanoa, että minulle tämä on konsertin hienoin
elämys.
Esitys etenee loppuunsa.
Kuorolaulu soi välillä jyhkeänä ylistystä kertoen, väliin kuin
rukoukseen hiljentyen. Vigilian basso-osuuksia on pidetty vaativina. Tältä kuorolta
ne sujuvat. Välillä mennään hyvin alas. Bassojen alaääni soi vakaana musiikkia kantaen.
Mikä sointi! Iisakin kirkon akustiikassa alaäänet murtavat jotakin, jota voi
vain äänten harmonialta toivoa. Hiljaisiin kohtiin se tuo rauhaa. Forte-osuudet
nousevat eteemme kuin myrskyn puuska. Ne ovat energiaa pursuavia
voimannäyttöjä ja ylistyslauluja.
Liekö syynä osien välien ”häiritsevät” taputukset, mutta alkaa
tuntua että jännite kuorossa loppua kohden vapautuu. Hymyn häivettäkin näkyy. Tällainen vapautuminen kuitenkin vain parantaa kuoron
yhteissointia.
Lopuksi runsaiden suosionosoitusten ja kukitusten jälkeen tulee
vielä ylimääräinen. En tunne kappaletta, mutta saattaisi olla vaikka Tshaikovskia.
Siinä kuoron eturivissä muita pienikokoisempi nainen laulaa soolon. Raikas sopraanoääni
kaikuu kirkon avaruudessa sydäntäsärkevän ihanana. Pyhäinkuvatkin herkistyvät,
Kristuksen hahmo yläpuolellamme tuo rauhan. Olen myyty.
 |
| Smolnan katedraalin kamarikuoro ottamassa vastaan aplodeja. Takana keskellä upean tenorisoolon laulanut Boris Stepanov. |
…
Jälkeenpäin yritin luoda esityksestä jonkinlaista kokonaiskuvaa.
Ääni soi kauniina, pääosin rentona ja vapautuneena. Kirkon
akustiikka tuki upeasti niin kuoroa kuin solistiosuuksiakin. Kuoro tiesi, missä
lauloi. Voimakkuuden vaihtelut olivat jyrkkiä. Sekä voimakkaat että hiljaiset
osat sopeutuivat akustiikkaan. Ylistystä seurasi rukous, rukousta ylistys. Ikonit,
seinä- ja ikkunamaalaukset sekä kultakoristeinen ikonostaasi oli esitykselle visuaalisesti
sopiva sekä musiikin henkeä ja sanomaa tukeva paikka.
Kuulija pystyi vastaanottamaan myös näkymättömän henkisen ja
hengellisen energian, joka tämänkaltaiseen musiikkiperinteeseen liittyy. Toki
turistisesonki toi rasitetta, mutta käsittääkseni jossain määrin myös luovaa
kontrastia. Laulajat pystyivät esiintymään vapautuneesti. Musiikki puhui ja vaikutti.
Ehkä se ei puhutellut suoraan mutta kukaties myöhemmin se jätti salaperäiset
jälkensä ihmisen sydämeen.
Kuoro ansaitsee kiitoksen. Yllä kerroin, että tutustuttuani
sen Youtube-esiintymisiin odotukseni olivat epäröivät. Annettakoon anteeksi
rujot yritykset tulkita Beatlesia tai venäläisiä bardeja. Se on vain osoitus
kuoron rohkeudesta kohdata uutta, murtaa musiikin aitoja. Nuorille laulajille
pitää antaa mahdollisuus kokeiluihin. Lisäksi tällaisia kokeiluja tehdessään
kuoron yhteishenki nousee ja oma identiteetti selkenee. Ei se ole tuntunut
häiritsevän kuorolaisten kykyä paneutua ortodoksiseen lauluperinteeseen.
Konsertin jälkeen
 |
| Konsertin jälkeen |
Konsertista jäi hyvä mieli. Yleisö jäi vielä konsertin
jälkeen ihailemaan kirkon upeita seinämaalauksia ja ikoneita. Väki väheni, sali
hiljeni. Poistuin kirkosta ulkosalle. Ilta-aurinko loisti kirkkaan keltaisena
iloisesti tervehtien. Lähdin Nevan valtakadun suuntaan. Oli iltakävelyn aika.
 |
| Tsaari Nikolai I tervehtii konserttivieraita Iisakinkirkkoa vastapäätä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti