Tuon taustaksi muutaman lainauksen Ronald Hingleyn kirjasta Venäjän kirjailijat ja yhteiskunta 1825 –
1904 (Otava 1975):
”Venäläiset tilanomistajat näyttävät pitäneen valtavia
velkoja eräänlaisena statussymbolina. Miltei jokaisen Venäjän kirjallisuudessa
mainitun maatilan yhteydessä huomautetaan, että tila oli kiinnitetty suurista
summista ja sen omistaja toivottomasti velkaantunut.” (s. 143)
”Tämä luonnottoman tuhlaavainen elämäntapa kiinnitti Dostojevskin
huomiota hänen lukuisilla matkoillaan Länsi-Euroopassa. Hänen kertomansa mukaan
venäläiset tilanomistajat runsaslukuisine seurueineen, kotiopettajattarineen,
palvelijattarineen ja palvelijoineen herättivät ulkomaalaisissa kateutta. Nämä
eivät tienneet, että Venäjän aateli tuhlasi tähän komeilevaan elämään viimeisiä
varojaan.” (s. 145)
”Usein oli lainan antaminen aateliselle tilanomistajalle
samaa kuin lahja. Etenkin aatelittoman oli vaikeata pakottaa aatelissäätyyn
kuuluvaa maksamaan takaisin lainaa, sillä monilla venäläisillä aatelismiehillä
oli samanlainen käsitys kuin Anna
Kareninan kreivi Vronskilla, että pelivelat olivat ainoat, joista kunnian
miehen tarvitsi välittää. Ja hallitus myönsi pitkiä lykkäyksiä kiinnitetyille
tiloille.” (s. 145)
”Tuhlaavaisuuden ohessa laiskuus ja eksentrinen luonteenlaatu
olivat venäläisten tilanomistajien tyypillisiä ominaisuuksia.” (s. 145)
I.
Anton Pavlovitš Tšehovista (1860 – 1904) on kyse ja
1880-luvulla liikutaan. ”Ivanovilla” tarkoitan samannimistä näytelmää ja
näytelmän päähahmoa Nikolai Ivanovia.
Näytelmän ensimmäinen versio valmistui 1887, toinen 1889. Tarkennan
vielä, että sytykkeenä kirjoitukselleni on ollut näytelmän elokuvaversio
vuodelta 2010 (Ивановъ). Sen on ohjannut Vadim Dubrovitski ja päähenkilön Nikolai Ivanovin
roolissa on Aleksei Serebrjakov.
Mainitsen hänen nimensä heti, sillä hänen kauttansa elokuvalla on yhteys
Venäjän tämän hetken ehkä kohutuimpaan elokuvaan, Andrei Zvjagintsevin Leviataniin, josta olen vastikään
kirjoittanut kaksi juttua. Siinäkin nimittäin Serebrjakov on pääosassa. Helmikuu
on tälle elokuvalle tärkeä kuukausi, sillä silloin selviää, miten sen käy
Oscar-valinnoissa. Lisäksi se on tulossa Venäjällä levitykseen, jolloin huomaa,
saako se yhtään ymmärrystä suurelta yleisöltä, joka on jo ehtinyt sen
katsomatta tuomita.
Elokuva Ivanov on
yli kaksi ja puolituntinen kokonaisuus, jossa kuvataan ihmisten melko
pysähtynyttä sielunmaisemaa. Sen teema vaatii pysähtymistä, mutta siitä versoaa
monenlaisia mietteitä. Kannattaa katsoa nimenomaan tämä elokuva, jos haluaa
tutustua venäläiseen melankoliaan aidoimmillaan. Kommentteja lukiessani olen
huomannut, että jotkut ovat sen parissa uupuneet. Sitä en toki ihmettele, sillä
ei kyseessä ole mikään toimintajännäri. Hitaasti käynnistyvän alkujakson
jälkeen tapahtumat etenevät kuitenkin sujuvasti. Minä tajusin vasta toisella
katsomiskerrallani, miten hyvästä draamasta on kyse.
Elokuvan maailma on lohduton. Ivanovin kartano on
ränsistynyt puurakennus, joka elokuvan edetessä ränsistyy edelleen. Lopussa
alkavat seinätkin sortua. Nikolai Aleksejevitš Ivanov on toki kutakuinkin
säilyttänyt sisäisen ja ulkoisen arvokkuutensa, mutta masennus, vaikea
elämäntilanne ja taloudellinen ahdinko painavat. Hän on ilmeetön ja lähes
hymytön mies, jolle ei tunnu olevan elämässä mitään tietä tai mahdollisuutta
selvitä. Melankoliaa ruokkivat itsesyytökset, itsesääli, näköalattomuus. Hän
pakenisi, jos voisi. Avioliitto on epäonnistunut, velat lyövät päälle. Vekseli
on lankeamassa...
Ivanov on Tšehovin näytelmistä ensimmäinen, jonka hän sai
näyttämölle. Neljä tunnetuinta ovat Lokki
(1896), Vanja-eno (1897), Kolme sisarta (1901) ja Kirsikkapuisto (1904), joista suuri
venäläinen ensyklopedia kertoo, että niissä Tšehov on luonut ”erityisen tulevaa
ennakoivan ilmapiirin”. Ivanov on kai
niihin verrattuna vielä raakile, jossa näyttää toivottomuuden, umpikujan. Tuo
optimismia huokuva toivo tulevasta ei henkilöhahmoista kovin selvästi välity,
vaikka joku sitä saattaa jostakin taustalta aistiakin.
Olen toki nähnyt näytelmän elämäni aikana muutaman kerran,
mutta youtuben ansiosta saatoin katsoa sen uudestaan. Sieltä löytyi Moskovan akateemisen
taiteellisen teatterin esitys (МХАТ ”MHAT”) vuodelta 1981. Kyseessä on hyvin sovinnainen versio.
Sen on ohjannut teatterin taiteellinen johtaja Oleg Jefremov ja miespääosassa
on legendaarinen Innokenti Smoktunovski, joka on toki ulkoisesti liian vanha
35-vuotiaan päähenkilön rooliin. Jefremov itse on sanonut esityksestä, että se
kertoo depressiosta, siitä kuinka ihminen siihen lankeaa ja kuinka pääsee siitä
ulos. Youtuben esittelytekstissä kerrotaan, että näin toteamalla Jefremov on
vaistonnut siitä oman pysähtyneisyyden ajan hengen – ajan, josta ei ole
ulospääsyä. Jäin näytelmää katsoessani ulkopuoliseksi, mitä en ehkä salissa
olisi kokenut. Elokuva sen sijaan vie mukanaan ihmisten tuntoihin.
Sitten otsikossa on vielä se ”muuta asiaan liittyvää”. Tämä
tekee näytelmän ja elokuvan tarkastelun vielä mielenkiintoiseksi. Nikolai
Ivanovin vaimo Anna Petrovna on nimittäin ortodoksisuuteen kääntynyt
juutalainen, alkuperäiseltä nimeltään Sara Abramson. Tuohon aikaan ortodoksinen
kirkko ei suostunut vihkimään juutalaisia, jolleivät he kääntyneet
juutalaisuuteen. Sara kääntyi, mutta samalla hänelle tuli välirikko
vanhempiinsa. Mitäpä ei nainen rakkauden tähden tekisi! Mutta tyttö oli
varakkaasta perheestä, joka ei hyväksynytkään avioliittoa eikä varsinkaan sitä,
että tytär luopui juutalaisuudesta. Tämä johti siihen, että aviomieheltä jäivät
saamatta hänen ehkä kovasti toivomansa myötäjäisrahat.
Juutalaisteemaa Tšehov on käsitellyt myös vuonna 1886
ilmestyneessä kertomuksessa, jonka alkuperäinen nimi on Тина (”Tina”).
Suomensin sen aluksi melko suoraan sanalla Hetteikkö,
joka tarkoittaa paikkaa tai asiaa, jonka vuoksi ihminen saattaa olla kuin
suossa (puhekielellä ”lirissä”). Käydessäni kirjastossa läpi Tšehovin
suomennettuja kertomuksia, huomasin yllätyksekseni, että kertomuksesta on
olemassa suomennos. Juhani Konkka on kääntänyt sen kirjailijan valittujen
kertomusten laitokseen vuodelta 1963 otsikolla Susanna. Konkka on nimennyt novellin sen päähenkilönä olevan nuorehkon
juutalaisnaisen mukaan. Kyseessä on
karikatyyrinen kuva juutalaisesta ja häneen liitetyistä stereotypioista.
Susanna on ahne femme fatale,
viettelijätär, joka saa salaperäisellä viehätysvoimallaan miehet lankaan.
Kertomus alkaa siitä, kun nuori luutnantti tulee naisen luo noutamaan tämän
isältä lähtöisin olevia velkasaataviaan, muttei saa koskaan rahojaan.
Eikä tämä juutalaisyhteys vielä tähän lopu. Tämän myötä
joidenkin silmissä Tšehov sai antisemitistin leiman. Hän oli oikeastaan
ensimmäinen suurempi venäläinen kirjailija, joka kuvaa juutalaisuutta
negatiivisessa valossa. Täytyy kuitenkin heti todeta, että vaikeaa Tšehovia
miksikään juutalaisfoobikoksi on leimata. Hänen ystäväpiirissään oli juutalaisia.
Lisäksi hänellä oli jopa vuonna 1885 alkanut romanssi juutalaisen Jevdokija (Dunja)
Efrosin kanssa. Hän peräti kosi tyttöä, mutta avioliittohaaveet kariutuivat
alkuunsa jo siihen, että tyttö ei suostunut kääntymään ortodoksisuuteen.
Lopullisesti suhde sammui, kun kertomus Susanna
(Тина) julkaistiin. Sen päähenkilön ulkonäössä oli nimittäin
samankaltaisuutta Jevdokijaan. Tarkemmin sanoen heidän ulkonäöstään löytyi yksi
juutalaisten ulkonäköä luonnehtiva piirre – pitkä nenä, jota Tšehov karikatyyrimaisesti
Susannaa luonnehtiessaan kuvaa. Lisäsyy eroon oli myös kertomuksen herättämä juutalaisia
koskeva negatiivissävyinen keskustelu.
Minulle tuo Ivanov
on siis käynnistänyt vyyhden, jonka myötä olen tutustunut mm. juutalaisten
asemaan 1880-luvun Venäjällä. Eihän tuolloin toki vielä mitään suuria vainoja
ollut ollut, mutta hieman herkkä aihe juutalaisista kirjoittaminen kuitenkin
oli. Nimittäin tsaari Aleksanteri II:n murha vuonna 1881 sai aikaan
juutalaisiin kohdistuneita levottomuuksia, joiden taltuttaminen kesti muutaman
vuoden. Haluan kuitenkin vielä todeta, että oman käsitykseni mukaan juutalaisia
kuvaamalla Anton Tšehov on vain halunnut avata venäläisyyttä – venäläistä
sielunmaisemaa. Hän oli satiirikko ja paljon rajumpaa satiiria hän loi
venäläisistä. Juutalaiset oli kansallisuus, joiden kanssa venäläinen aatelisto
ja älymystö olivat paljon tekemisissä. Tuon ajan Venäjällä heitä eli noin 5
miljoonaa, mikä oli suhteellisen paljon. Sen vuoksi oli luontevaa käsitellä
kirjallisuudessa myös juutalaisten ja venäläisten suhteita. Varsinaiset
pogromit alkoivat seuraavan vuosisadan alussa.
II.
Nikolai Ivanov on tilanomistaja, aateliston jälkeläisiä.
Huomataan, että yhteiskunnan murroksen myötä aateliston jälkeläiset ovat
köyhtyneitä, omasta arvostaan ja kunniastaan kiinni väkeä. Suvun perintönä
näyttää jääneen taipumus velan ottoon. Menneisyydestä ei näytelmässä paljoa
puhuta. Näennäisesti rohkealta tuntuu avioliitto juutalaistaustaisen naisen
kanssa. Kuvitelmat kuitenkin sortuvat, kun samalla viitataan, että avioliiton
taustamotiivina on saattanut olleen taloudellinen hyöty.
35-vuotias Nikolai Ivanov on onnistunut ajamaan itsensä
velkojen kautta vararikon partaalle. Hänellä on siis juutalainen vaimo, jonka
kanssa hän on ollut naimisissa viisi vuotta ja jota hän ei enää rakasta. Lisäksi
vaimonsa vuoksi hänellä on epäluuloa lähipiirissä. Vaimo on mennyt naimisiin
hulluna rakkaudesta katkaisten jopa siteensä omiin vanhempiinsa. Hän sairastaa
Ivanovin kartanossa asustavan nuoren lääkärin mukaan keuhkotautia. Hänet olisi
saatava kiireesti Krimille hoitoon, mutta Ivanovilla ei ole siihen varaa. On
vielä se kolmas hiekkaa rattaisiin tuova henkilö: 20-vuotissyntymäpäiviään
viettävä Saša-neito, jota kutsutaan myös Shurotškaksi. Hän on korviaan myöten rakastunut
Ivanoviin. Ivanov on varsin yleinen vieras Sašan vanhempien kartanossa, koska
isä Pavel Lebedev on Nikolai Ivanovin hyvä ystävä ja lisäksi Lebedevit ovat
antaneet tälle suuren velan. Parin päivän kuluttua vekselin on määrä mennä
maksuun, mutta luonnollisesti Ivanovilla ei ole yhtään rahaa, minkä vuoksi
hänen on mentävä Lebedevin kartanoon sopimaan vekselin määräajan
lykkäyksestä. Ja samana päivänä sattuu
olemaan Sašan syntymäpäiväjuhla. Tässä on tiiviisti kerrottuna näytelmän ja
elokuvan alkuasetelma.
DVD:n takakannen johdantotekstissä korostetaan, että Ivanov on tragikomedia. Sen pitäisi
mukailla näytelmän ensimmäistä versiota, mistä kertoo osaltaan tyylitellysti
kai myös sen venäjänkielinen kirjoitusasu, jossa lopussa on vanhan
kirjoitusasun mukainen kova merkki ”ъ”. Tragikomedia on kirjailijan lännestä omaksuma tyylilaji. Yllä
mainitsemani kertomus Susanna (Тина),
on myös tragikomedia, jossa on vaikutteita ainakin ranskalaisesta
kirjallisuudesta.
Elokuvassa ei ole teatterin luomia rajoitteita, tosin on
pidettävä mielessä, että se on kohdennettu yleisölle, joka tuntee näytelmän jo
ennestään ja mahdollisesti etsii siihen aivan uutta lähestymistapaa ja
tulkintaa. Toisaalta tuo perinteen taakka on ohjaajalle rajoite, toisaalta
mielenkiintoinen, lähes elämää suurempi haaste. ”Elämää suuremmalla” tarkoitan
tässä sitä, että onnistuessaan ohjaaja voi päästä osaksi vuosisataista
kulttuuriperintöä.
Elokuva etenee
hienovaraisen herkästi. Kuten jo totesin alkupuolella, keskustelun päälle
kuuluu Ivanovin sisäinen monologi, joka päällisin puolin kuulostaa levolliselta
ja punnitulta mutta luo samalla oman sisäisen jännitteensä kaikkeen kuvassa
näkyvään todellisuuteen. Elokuvan kaikki kuvat ovat Ivanovin maailmaa. Hänet on
tähän maailmaan heitetty, hän luo siihen olemassaolollaan sen syvimmän mielen.
Välillä elokuva vie katsojansa luontoon ja ympäristön maisemakuviin, jotka
kertovat paitsi vuodenaikojen vaihtelusta myös henkilöhahmoista ja heidän
eksistenssinsä ristiriitaisuuksista. Ohjaaja on tuonut elokuvaan myös aivan
oman, lähes puhumattoman hahmonsa, ulkona harhailevan kerjäläiskulkurin. Hän
tuo elokuvaan sen tragikoomisuuden luoman absurditeetin ja hänestä heijastuu
omalla salaperäisellä tavallaan henkilöhahmojen alitajunnan puhumattomat
tunnot.
Välillä elokuvan kronologisen etenemisen keskeyttää
mustavalkoisia kuvia, jotka lienevät menneisyyden psykologisia takaumia, joissa
päähenkilö on kylläkin läsnä aikuisena. Hän on tivolissa, ratsastaa karusellin
puuhevosella, tai leikkii uimarannalla, hieman toisenlaisessa
pyörimisliikkeessä. Yhdessä kuvassa hän hakkaa isoa rumpua kuin raivopäinen.
Loppupuolella ollaan värein kuvatussa tivolissa. Siellä Ivanov menee seuraamaan
lasten nukketeatteriesitystä. Se saa hymyttömänä kuljeksivan miehen nauramaan.
Hymy kuitenkin hyytyy, kun näyttämölle ilmestyy hänen itsensä näköinen
nukkehahmo. Kohtaus liittyy elokuvan loppupuolen tapahtumiin, jolloin Ivanov
alkaa tiedostaa omaa tilannettaan.
Mennään kuitenkin uudelleen elokuvan alkuun.
 |
| Ivanov puussa |
Elokuva alkaa kohtauksella tilanomistaja Nikolai Ivanovin
kartanon edustalla. Aurinko paistaa, vietetään ensimmäisiä syyspäiviä. Isäntä
istuu ja on lukevinaan. Ränsistyneen kartanon paraatiovi ja ikkunat ovat auki.
Sisällä vaimo Anna Petrovna (entinen ”Sara”) soittaa selloa jyskyttävän
yksitoikkoisesti, kartanossa asuva Ivanovin setä, leskeksi joutunut kreivi
Matvei Shabelski säestää pianolla. Annaa hoitava lääkäri Jevgeni Lvov on myös
kuvassa. Hän asuu kartanossa pysyvästi. Hän kertoo, että Annassa on keuhkotauti
ja ainoana keinona saada sairaus hallintaan olisi saada hänet välittömästi
Krimille rauhaan lepäämään. Erityisen tärkeää on, että hän voisi matkustaa
miehensä kanssa. Ivanov torjuu vaatimuksen toteamalla, ettei ole rahaa. Tulee
myös tilanhoitaja Mihail Borkin, joka pyytää rahaa, jotta voisi maksaa
työläisille palkat. Tapahtuu symbolinen tragikoominen ele, joka kuvastaa paitsi
Ivanovin epätoivoa myös hänen vallan kaipuuta. Hän kiipeää puuhun, mikä
yhtäältä 35 ikävuodesta huolimatta kertoo myös päähenkilön poikamaisesta
olemuksesta. Tilanhoitaja pyytää häneltä vielä yhtä ruplaa. Sen hän heittää
maahan. Borkin poimii sen sieltä ja kiittää ranskaksi, mikä lienee ironiaa.
Tällä välin on Annakin lopettanut soittonsa. Setä on tullut pihalle. Hän on
näytelmän (ja myös elokuvan) vastenmielisimpiä tyyppejä. Elokuvassa hän on
erityisen vastenmielinen äänensävynsä vuoksi, se kuulostaa kuohitun pukin
määkimiseltä. Toisekseen hän on myös keskustelijana inhottava. Hän pystyy
pilaamaan kaiken vähänkin järkevältä tuntuvan keskustelun typerillä
välihuomautuksillaan, puujalkavitseillään, jotka kai naurattavat vain häntä
itseään.
 |
| Anna Petrovna parvekkeella juttelemassa miehensä Ivanovin kanssa, roolissa Anna Dubrovskaja |
Vaimo ilmestyy paraatioven yläpuolella sijaitsevalle
parvekkeelle. Hän säteilee kauniissa puvussaan ja tyylikkäässä leveälierisessä hatussaan.
Hän heittää muutaman kommentin. Ivanov kehottaa häntä menemään sisälle, ettei
sairaus pahenisi. Anna ei vielä tiedä hänen sairautensa vakavuutta. Sen hän saa
tietää mieheltään vasta myöhemmin. Tilanne kuvaa mielestäni asetelmia
aviopuolisoiden välillä. Parvekkeelta huutava vaimo on yläpuolella, toki
kalpeana mutta suloisena. Anna on siinä muista eristetty. Saa jopa mielikuvan
syrjitystä henkilöstä. Hän on kuitenkin muiden yläpuolella, ja ainakin minulle
syntyy mielikuva, että hän naisellisella olemuksellaan levittää ympärilleen rakkautta. Kreivi tuo välillä omituisella
huumorintajullaan ilmi hänen juutalaistaustaansa, mitä voisi tulkita herjan
heitoksi.
Ivanov laskeutuu puusta ja hänen seurakseen jää lääkäri,
joka jää nuoruuden innolla paasaamaan Ivanoville ohjeita, kuinka tämän pitäisi
suhtautua vaimoonsa. Ivanov ei kommentoi ja yrittää ikään kuin kävellä
”karkuun”. Sitten sattuu kohtaus,
jollaista en venäläisissä klassikoissa ole nähnyt. Hieman etäämmällä
kartanosta, niityn keskellä, on nimittäin harmaista laudoista kyhätty
latomainen käymälä, ”puucee”. Ivanov poistuu kesken kaiken tarpeilleen ja
lääkäri jää ehkä hieman hämillään ulkopuolelle odottamaan. Se on tavallaan
Ivanovin oma hiljainen, arvolleen sopiva vastakommentti lääkärin yksipuoliselle
julistukselle, jonka hän kokee myös menevän liiaksi henkilökohtaisuuksiin.
Ivanov osoittautuu hyvin rehelliseksi ja vilpittömäksi
ihmiseksi. Hän puhuu tunteistaan avoimesti, mutta omalla itsekeskeisyydellään
hän tuntuu vain luovan ympäristöönsä tuhoa. Jossain vaiheessa hän vertaa
itseään Hamletiin. Siinä ollaan oikeilla jäljillä. Ivanov kamppailee
masennuksensa keskellä mielekkyydestä elää. Itsemurhasta ei puhuta mutta loppua
kohden elämän jatkaminen tuntuu yhä turhemmalta. Polte on sammunut. Näissä
tunnoissaan Ivanov on hyvin vilpitön, mutta häneltä puuttuu riittävää empatian
tunnetta, jota hän voisi luoda harmonisia ihmissuhteita.
Ivanov kertoo, että hänen on lähdettävä käymään ystävänsä
Lebedevin luona pyytämässä jatkoa kahden päivän kuluttua lankeavalle
velkakirjavekselille. Asia on tärkeä ja syy on perusteltu. Ivanov ei ole
kuitenkaan täysin rehellinen. Samana päivänä nimittäin sattuu olevan Lebedevien
tyttären Sašan 20-vuotissyntymäpäivä ja luonnollisesti talossa on kutsut
runsaine vierasjoukkoineen.
Elokuva käynnistyy hitaasti. 15 minuutin kohdalla Ivanov
sanoo ensimmäisen kerran lähdöstään, hevosvaljakko lähtee liikkeelle vasta noin
puoli tuntia myöhemmin, 45 minuutin kohdalla. Kartanossa asuva setävanhus,
vaimonsa Ranskaan haudannut leskikreivi Shabelski pääsee lopulta hänen mukaansa
aikansa ruinattuaan.
 |
| Ivanov ja vaimo keskustelevat. Vaimo haluaisi miehen mukaan. |
Vaimo haluaisi lähteä miehensä mukaan ja pyytää kovasti
päästä mukaan ihmetellen, miksi mies käy Lebedevin kartanossa ilman häntä. Mies
vakuuttelee vaimolleen, ettei tämä voi sairautensa takia poistua kotoaan.
Lisäksi omaa runsaasta poissaoloiluaan hän selittelee omalla henkisellä
tilallaan. Hän on menettämässä kyvyn rakastaa vaimoaan. Kun aurinko laskee,
niin rakkaus häviää, hän toteaa. Poissaolon ansiosta hän pystyy taas
rakastamaan. Hän näyttää olevan vilpitön tunteissaan. Hän käy vielä ennen
lähtöään vaimonsa kanssa herkän keskustelun jossa yrittää saada vaimonsa siitä
vakuuttumaan. Vaimo jää yhdessä lääkärinsä kanssa pettyneenä, riisuutuu, jotta
tämä voi tarkastaa tämän terveydentilan. Yhtä vilpittömästi hän purkaa omia
tuntojaan:
”Miksi
rakkaudesta ei makseta rakkaudella ja totuus maksetaan valheella?”
 |
| Vaimo valmistautuu lääkärintarkastukseen |
Vaimo jää haikeana katsomaan ulkona taivaalla lentävää
kuumailmapalloa. Samaan aikaan Ivanov on kreivin kanssa hevosvaljakollaan
matkalla aavassa jokivarressa. Hänkin pysäyttää hevosensa ja alkaa katsoa samaa
näkyä. Joku näyttää sieltä tiirailevan ihmisiä kaukoputkellaan. Näin
aviopuolisoiden välinen yhteys saa erikoisen linkin. Ivanov nousee valjakosta,
ottaa kiinni hevosen suitsista ja lähtee jatkamaan matkaansa kävellen. Mietteet
painavat kai mieltä. Samanaikaisesti vaimo saa yhtäkkiä päähänsä lähteä
miehensä perään. Lääkäri panee vastaan, mutta hän ei voi mitään hoidettavansa
oikulle. Anna käskee valjastamaan pihassa näkyvällä paikalla laitumellaan
aikaansa viettävän valkoisen hevosen, vapauden ja viattomuuden symbolin. Ivanov
ehtii toki paljon aikaisemmin perille kartanoon.
Välillä kuva seikkailee mustavalkomaisemassa, jossa Nikolai
Ivanov lyö rumpua. Sitten mennään kutsuihin. Ivanov ei ole vielä paikalla.
Vieraat ovat palaamassa ulkoa sisätiloihin. Heillä on
päässään eri eläinten päitä kuvaavia naamioita. Saša on levoton. Hän keinuu
yksinään keinussaan kauniin vaalean mekon helmat liehuvat vauhdin voimasta. On
hänen syntymäpäiväjuhlat ja hänelle tärkein vieras ei ole paikalla. Sisään
tullessaan vieraat poistavat naamionsa. Väki alkaa tehdä kuka mitäkin.
Korttipöydällä on tunkua. Riidellään. Jotkut käyttäytyvät tökerösti typeryyksiä
laukoen.
Tämänlaiset kutsut on näissä historiaan sijoitetuissa
näytelmissä ja elokuvissa vakiotavaraa. Niissä tehdään hullutuksia, puhutaan
toisten ohi puuta heinää. Ja nauretaan äänekkäästi ”ei-millekään”. Eri ohjaajat
pyrkivät tuomaan tällaisiin tilaisuuksiin omin tehokeinoin omanlaistaan
absurdia ilmettä. Usein liioitteleva ylinäytteleminen ja ilvehtiminen tekee
katsomisesta lähes kidutusta. Tälläkin kertaa tragikomedia vaatii parodiaa.
Kuvaus on kuitenkin absurdiudessaan hillittyä. Osa on mukana korttipelin
hurmassa, osa istuu paikallaan hiljaisena, hieman tylsistyneenä.
Mieleeni on jäänyt nuorehkon leskirouvan repliikki: ”Oi
luoja, kuinka ikävää! Saisi vaikka kuolla.”
Ja joku juo hirveästi votkaa. Ja tietysti puhutaan juoruja,
joista joku suuttuu. Tyttö laulaa. Ja nurkassa sijaitsevassa häkissä papukaija
rääkyy vastaukseksi.
Olennaista on, että Ivanovin poissa ollessa puhutaan
hänestä. Toistetaan se yleinen käsitys. Mies on nainut juutalaisen hamutakseen
hänen rahojaan. Pettymys on ollut suuri, kun tytön vanhemmat kieltäytyivät
antamasta myötäjäisiään. Nyt mies haluaa päästä vaimostaan eroon.
Muuten juuri samasta toisen näytöksen kolmannesta
kohtauksesta alkaa katsomani Moskovan taiteellisen teatterin esitys. Tämä on
harvoja muutoksia, joita muuten kirjailijan tekstiä melko uskollisesti
seuraavaan esitykseen on tehty. On eräs toinenkin olennainen muutos, muta
siihen palaan myöhemmin.
Saša kuulee yhden panettelevan keskustelun ja puuttuu siihen
alkaen puolustaa miestä ja tämän rehellisyyttä.
Sitten tulee Ivanov. Hullutteleva kreivi ottaa tilan
haltuunsa tyhjänpäiväisillä puheillaan ja liioittelevilla eleillään. Ivanov on
totinen. Alkutervehdysten jälkeen joku kysyy:
”Miten vaimonne terveyden laita
on? – Huonosti, hänellä on keuhkotauti. – Oi.”
Vilpittömyys tuntuu olevan noista reaktioista kaukana.
Keittiössä kaadetaan isosta lasisesta astiasta hilloa
pikkuisiin jälkiruokakuppeihin. Se valuu pehmeänä klönttinä. Siinä on hieman
inhorealistista sävyä. Minäkin kuvittelen mielessäni kuin se valuisi tahmeana
pitkin poskiani. Sitten syödään hilloa ja juodaan teetä. Se kuuluu venäläisten
kutsujen ehdottomiin herkkuihin.
Nikolai Ivanov pyytää lisäaikaa vekselinmaksuun. Itketään!
Vaimo ei suostu. Ivanovin pienikin hymyn väre hyytyy. Mutta kutsut jatkuvat.
Nikolai tapaa viimein Sašan, joka on odottanut kohtaamista
sydän syrjällään. He kyynelehtivät kasvokkain, halaten, kärsivin ilmein, kuin
epätoivoiset rakastavaiset. Tapahtuu yllätys. Anna Petrovna saapuu samalla
hetkellä. Hän ilmestyy taustalle nauravana, mutta kun hän näkee miehensä
syleilevän talon tytärtä, nauru vääristyy itkuksi, raivoisan hysteeriseksi. Hän
painautuu lääkäriä vasten.
Ulkona on ilotulitus. Puu syttyy tuleen. Tuli on intohimon
seksuaalinen symboli. Tulee ajatus, että vaimo olikin vain näky, mutta ei se
ollut. Puuta – intohimon liekkejä – yritetään sammuttaa.
Kuva siirtyy toiseen hetkeen. Kutsut ovat takana, ollaan jo
aivan muissa touhuissa. Joella on yksinäinen soutaja. Nikolai ratsastaa tivolin
puuhevosella. Turhauma vaivaa. Nukkekoti – Annan oma leikkikenttä - ilmestyy kuviin. Miehet kylpevät saunassa.
Siten näytetään kaukaa kun he juoksevat alastomina jokeen uimaan.
Näytetään jonkin luostarin aluetta. Jonkin ajan kuluttua
Saša näyttää ajavan koreassa sinisessä puvussaan siellä kolmipyöräisellä mopollaan
kuin edestakaisin harhaillen. Hän tuntuu olevan tunnekuohuissaan ja purkavan
oloansa harvinaiseen ulkoilutapaan. Se osoittaa ainakin varakkuuden. Siihen
rinnastuu mielessäni eräs toinen irrallinen mustavalkokuva, jossa Nikolai
Ivanov ajaa polkupyörällä.
Ollaan Nikolain talossa. Vaimon sielukkaat, surun painamat
kasvot isoine silmineen jäävät mieleen. Katse on vilpittömän vetoava, mies ei
kykene niihin vastaamaan. Vaimo leikkii nukkekodillaan.
Ympäristön maisema on aukeaa alavaa jokivarsiseutua. Saša
kiitää mopollaan. Ivanov on yksin joko jossakin sivurakennuksessa tai omassa
työhuoneessaan. Saša saapuu yhtäkkiä paikalle. Rakkaus on ajanut hänet
liikkeelle. Ivanov hermostuu: vaimo voi nähdä! Saša vastaa tulleensa
takakautta. Hän on kiihdyksissään, kun ei ole nähnyt rakastaan muutamaan
viikkoon. Syntyy kiivas keskustelu. Ivanov pyrkii kuitenkin välttämään
kiintymästä nuoreen naiseen. Hän tuntee olevansa kykenemätön rakastamaan. Saša
tuntuu Ivanovin torjuvasta asenteesta vain innostuvan. Hän naisena haluaa
toteuttaa ”toiminnallista rakkautta”. Hän haluaa palauttaa kärsivälle miehelle
elämän ilon. Tässä onkin venäläisen miehen melankolian toinen puoli: nainen
pelastamassa epätoivoon langennutta elämän matkamiestä. Näin ”venäläisen
melankolian kurssi” jatkuu.
Kuva siirtyy Annaan. Näytetään lähikuvaa kasvoista. Huomaa,
että Annalla on kaunis silkkinen valkea yöpuku päällä. Hän on kylpyhuoneessa.
Hän alkaa leikata hiuksia. Kasvoista huokuu surua ja epätoivoa. On syksy,
tuulee, lehdet lentävät kahisten tuulessa. Ulkona liikkuva kerjäläinen,
elokuvan klovni – se joka aikaisemmin oli kytännyt taloa kaukoputkellaan –
soittaa huilua värjötellen ja myös itkien. Taas näytetään takaumana tyhjää
uimarantaa.
Siirrytään seuraavaan kuvaan. Anna on hämärässä. Hän on
tuonut huoneeseen flyygelin ympärille paljon kynttilöitä. Hämärä huone on kuin
kynttilämeri, luoden ympäriinsä salaperäistä hohdetta. Paikalle tulee Nikolai.
Tulee elokuvan vaikuttavin kohtaus. Anna Dubrovskaja näyttelemän Anna Petrovnan
ilmeikkäät kasvot ovat kuin syntyneet uudelleen elämään. Kynttilöiden
loisteessa parilla on tilinteon hetki. Keskustelun alku on varovainen. ”Miksi
hän kävi täällä?” vaimo kysyy. Hän siis oli nähnyt Sašan vierailun. Keskustelun
edetessä jännite tiivistyy. Nyt puhutaan
suoraan, enää ei päästä pakoon roolien suojaan. Anna paljastaa paljaan päänsä,
hiukset on kynitty pois. Hän tekee miehelleen tunnustuksen: ”Olit minun idolini
– ja petit minua.” Anna tunnustaa miehelleen rakkautensa. Taas mies kärsii omaa
mitättömyyttään. Näkyy kaikesta, että hänen syyllisyydentuntonsa, kärsimyksensä
ja epätoivonsa on rajua. Anna ei kuitenkaan tunnu ottavan vastaan miehen
tunnustusta niin kuin tämä toivoisi. Sananvaihto jatkuu. Syytösten kiihtyessä
mies ei enää kestä. Häneltä tuleva tunnepurkaus räjähtää ilmaan ja paljastaa
totuuden: ”Ole hiljaa jutsku!” Tästä lausumasta on kirjoitettu ja keskusteltu
paljon. Se osoittaa Ivanovin
alitajunnassa olleen antisemitismin. Valkenee, että huhut ovat pitäneet
paikkansa: mies on nainut Annan rahojen toivossa, rakkaus on ollut valhetta.
Tilanne jatkuu. Anna lyö miestään, putoaa portaita. Nenästä
valuu verta. Poskessa on veriläikky. Hän itkee ja yskii, yrittää pyyhkiä
valuvaa verta. Mies nostaa hänet lattialle. Hän makaa kynttilöiden keskellä.
Ivanov kertoo vaimolleen epähuomiossa tätä odottavasta kuolemasta. Vaimo
järkyttyy. Mies tajuaa virheensä: ”Voi jumala, kuinka syyllinen olen!”, hän jää
vaikeroimaan.
Kuva siirtyy ulos. Maa on peittynyt kevyeen lumeen. Talvi on
tullut. Valkoinen hevonen on edelleen liekaköyden varassa ulkona. Se ei ole
enää piha, se on metsää, jossa on harvakseltaan puita ja kaatuneita runkoja.
Kartano on tullut yhä rujompaan kuntoon. Takaseinä on nähtävästi sortunut, vain
tyhjä kulissi on jäljellä.
Elokuvan ohjaaja - tuodessaan katsojien eteen hiuksensa
kynineen Anna Petrovnan - tuo samalla heidän eteensä keskitysleirissä kärsivän
juutalaisvangin. Sanoma on selvä. Käytöksellään Ivanov osoitttaa todelliset
kasvonsa. Vilpittömiltä tuntuvista puheista ja itsesäälistä huolimatta,
paljastuu hänen maailmankuvansa itsekeskeisyys. Hän tajuaa sen sitten itsekin.
Ivanovilla ei ole tulevaisuutta. Hän yrittää vielä pyristellä, mutta suunta on
lopulta vain yksi: luopuminen.
Anna edustaa toista kulttuuria. Hän ei pysty ymmärtämään
Ivanovia samalla lailla kuin Saša. Tässä on kai yksi tämän paljon tulkintoja
jälkeensä jättäneen näytelmän perusajatuksista. Samalla tapaa ei myöskään
Ivanov pysty reagoimaan Annan avoimuuteen. Totuushan on, että kyllä myös Anna
on pyrkinyt luomaan mieheensä keskusteluyhteyttä, mutta sille ei ole
edellytyksiä.
Anna leikkii yksin nukkekodilla. Joen keskellä näyttää
olevan jäätä, jossa soittaa torvisoittokunta frakeissa.
 |
| Annan nukkekoti |
Siirrytään tivoliin, on jo kesä. Ivanov harhailee yksin ihmisten
keskellä. Nuoralla kävelijä ilmestyy ensinnä kuviin. Siellä on karuselli, jossa
lapsia pyörii hevosten selässä. On akrobaattitanssija, jolla Ivanov näkee Annan
kasvot. Sitten tulee se kohtaus, josta olen jo yllä maininnut: Ivanov näkee
itsensä näköisen nukketeatterihahmon. Se on hänelle itselleen jonkinlainen
käännekohta, totuus paljastuu.
On rankka kesäinen sade. Ivanov kohtaa Sašan. He menevät
yhdessä aittaan sadetta suojaan. Käärme kiemurtelee aitan lattialla. Jään
miettimään, onko se siinä kavaluuden vai himon symbolina? Saša menee sisälle,
sulkee oven. Ivanov näkee sattumoisin ikkunasta riisuuntuneen Sašan. Hän ryntää
sisälle. Rakastelua ei näytetä. Näytetään, kun Ivanov ryntää ulos sateeseen.
Saša tulee perässä, läpikuultava paita alastoman vartalon peittona. Ivanov
yrittää vakuuttaa, ettei rakkaudelle heidän välillään ole pohjaa. Tulee kiihkeä
keskustelu. Kohtaus on vaikuttava: kesäsade, taustalla aurinko. Kuvankaunis
Saša kastuu läpimäräksi, Ivanov on jo märkä. Keskustellaan rakkaudesta. Se on
kuin ihmeellistä peliä. Ivanov jatkaa itsesäälissä kieriskelyä. Nainen haluaa
tuoda ”toiminnallisella rakkaudellaan” pelastuksen. Ovatko Ivanovin yritykset
torjua rakkaus todellisia vai yrittääkö hän vain pelillään sitoa naista
itseensä? Välillä Ivanov tuntuu olevan Sašaa kohtaan jopa ilkeä, mutta jossain
mielessä rehellinen. Hän yrittää kertoa, että hän on saanut elämässään aikaan
vain tuhoa. Saša ei anna periksi. Mies vetää häntä puoleensa magneetin tavoin.
 |
| Kohtaus sateessa |
Tuon parikymppisen tytön kanssa Ivanov alistuu menemään
naimisiin, vaikka myös Saša pohtii päätöstään vakavissaan, myös isänsä kanssa.
Ollaan jo hääpuvuissa, odotetaan vihkimistä. Ivanov pyrkii viimeiseen asti
saada tytön vakuuttumaan, että jo ikäeronkin vuoksi avioliitolle ei ole
edellytyksiä. Tilanne on miltei absurdi. Jokin voima ajaa heitä tiettyyn
suuntaan, mutta molemmat pyristelevät vastaan.
 |
| Saša ennen vihkimistä mietteliäänä isänsä kanssa |
Häät tulevat. Ei nuoren naisen päätöstä muuta edes se, että
hänen vanhempansa kertovat pienentävänsä myötäjäisiä Ivanovin suurten velkojen
vuoksi. Ei tytölle raha merkitse mitään, vaan rakkaus. Sen hän vakuuttaa
isälleen säteilevän kauniina silmät rehellisyyttä hehkuen, yllä upea hääpuku.
Ivanov itse on kuin tahdoton kuvatus. Hänellä ei ole tahdonvoimaa kohtalon
liikkeitä estämään.
Ortodoksista perinnettä tarkasti noudattava vihkiminen on
elokuvan kauniimpia kohtauksia. Kaikki ovat siinä antaumuksella mukana,
sulhanen ja morsian vaihtavat sormuksia. Se näytetään lähikuvana. Yksi asia saa
Ivanovin kuitenkin vilkuilemaan sivuilleen ja taakseen. Hän alkaa nähdä näkyjä.
Aivan kuin entinen vaimo olisi läsnä, aivan kuin vieressä seisoisikin entinen
vaimo, kasvot entistä sielukkaampina. Kaikki saadaan miehen epäröivistä ja osin
hajamielisyyksiin harhailevista ajatuksista huolimatta onnellisesti päätökseen.
Mennään kartanoon juhlimaan. Portailla odottaa venäläistä perinnettä mukaillen
hovimestari kädessään leipää ja suolaa. Minä katsojana alan jo huokailla: ei
kai vaan taas aleta näyttää niitä tylsiä juhlia tyhjine puheineen ja
teennäisine kasvoineen – hillon kera. Ei, näin ei ehdi käydä. Tshehovin
näytelmän loppu on tyly ja lakoninen. Pihalla käydään vielä keskustelua ennen
kuin siirrytään sisätiloihin. Vieraat alkavat mennä sisään. Kun aletaan jo
juhlia häitä, huomataan, että yksi puuttuu.
Hovimestari kutsuu sulhasta sisään kädessään tuo leipä ja suolakulho.
Sulhanen istuu vielä hevosten vetämissä vaunuissa – mutta elottomana. Kun
hovimestarin ilmoitettua muutkin huomaavat asian, niin ihmisten katseet ovat
paljon puhuvia. Jäin miettimään, mikseivät he näytä niin surullisilta ja
kauhistuneilta kuin odottaisi. Totta kai niissä on yllätyksen tuomaa kauhua,
mutta samalla suupielessä on jokin pienen pieni virne, tuskin huomaamaton. He
ovat maan parhaita näyttelijöitä, kyllä he osaisivat ilmaista todellista surua.
Kasvoista näkyy kauhun ja hämmästyksen lisäksi myös piiloteltu helpotuksen
huokaus. Hymynhäive on taitavasti piiloteltu teennäisyyden taakse. Pysähtyneet
kasvojen kuvat näyttävät sen. Tulee mieleen Gogolin Reviisorin lopputilanne ja heidän ilmeensä, kun he kuulevat oikean
reviisorin olevan tulossa. Ei, nämä ilmeet eivät ole samoja. Siihen tämä yli
kaksi ja puoli tuntia kestävä elokuva päättyy.
Elokuva päättyy niin kuin pitääkin. Ivanov aateliston
perillisenä lakkaa olemasta. Roolihenkilön sopikin kuolla. Ehkä siinä on sen
optimisminsa, jonka puutetta ylhäällä jo ehdin julistaa.
III.
Näytelmässä loppu on toisenlainen. Siinä ei ehdi vihkimistä
tapahtua. Miesten kesken tulee riitaa. Yksi yrittää pistooli kädessään haastaa
toista kaksintaisteluun. Ivanov sieppaa tältä pistoolin todeten, ettei siinä
kaksintaistelua tarvita, menee muista syrjään ja ampuu itsensä. Pistoolin
laukaus saa ihmiset järkyttymään: he näkevät Ivanovin makaamassa verta
vuotavana.
Vuonna 1981 kuvatussa Moskovan akateemisen taiteellisen
teatterin versiossa loppu on juuri tällainen. Siinä on myös toinen elokuvasta
poikkeava kohtaus: se käännekohta, jossa Ivanov tekee vaimonsa kanssa tiliä
suhteestaan. Legendaarisen Innokenti Smoktunovskin näyttelemältä Ivanovilta
turhaan odottaa ”Vaikene, jutsku”-tyyppistä reaktiota. Ei sitä tule. Se
olisi ollut aikakaudelleen ja sovinnaisuuteen pyrkivälle teatterille liian raju
purkaus. Koko kohtaus on vesitetty.
Antisemitismi on pyyhkäisty maton alle. Versiossa ei haluta korostaa
juutalaisuutta, saati mitään sellaista, mikä voisi antaa edes pientä aihetta
antisemitismiin tai siihen kiihottamiseen.
On mielenkiintoista verrata nykypäivän elokuvaa
pysähtyneisyyden aikana Neuvostoliitossa tehtyyn teatteriversioon. Totta on se,
että vertailukohtia Venäjällä kyllä riittäisi. Niin monenlaisia tulkintoja
näytelmästä ja nimenomaan Nikolai Ivanovin hahmosta on läpi historian
kaikkialla maailmassa tehty. Myös tuo 70-luvun puoliväliltä alkujaan peräisin
oleva näytelmäversio tuo katsojien eteen kovin erilaisen maailman. Se vaalii omalla
vakaalla Neuvostoliitossa luodulla klassikkodramatisointityylillään venäläisen
teatterin perintöä. Smoktunovski on neuvostoteatterin ikoneita, joka luo
kokonaisuuteen oman arvokkaan ja nykynäkökulmasta myös jähmeän leiman.
Näyttelijäsuoritukset ovat toki loistavia, mutta on vaikea eläytyä esimerkiksi
kauniin hehkeän Saša-neidon ja reilusti yli 35-vuotisen Smoktunovskin
näyttelemän Ivanovin hehkeän raikkaaseen rakastumiseen. Toki tähän on
lisättävä, että akateemisten teattereiden yleisö ei ole katsomassa realistista
todellisuutta vaan heidän jo kouluajoilta läpikotaisin tuntemaa näytelmää,
josta etsitään eettis-moraalisen ja muiden henkisten pohdiskelujen lisäksi myös
tuttuja vuosien myötä muotoutuneita tunnetiloja. Ja tämän lisäksi esitykseen
tullaan katsomaan jonkun yksittäisen näyttelijän roolisuoritusta ja sitä, miten
hän pystyy näyttämöllä elämään todeksi hahmonsa tunteet. Varmaankin juuri
Smoktunovski on yksi yleisön suuri vetonaula, jota katsoessa tärkeänä
vertailukohteena on oma kirjallinen kulttuuriperintö. Sitten on vielä se
nuorten katsojien ryhmä, joka on tullut teatteriin täydentääkseen omaa
kirjallisuuden tuntemustaan.
Moskovan akateemisen taiteellisen teatterin version
ensimmäinen ja toinen osa löytyvät täältä: https://www.youtube.com/watch?v=EMZYetG_JLU
, https://www.youtube.com/watch?v=W_qtQskoSt0
.
 |
| Sašan hahmo Moskovan akateeemisen taiteellisen teatterin esityksessä |
Siirryn pois Ivanovin
parista, mutta Jatkan hieman juutalaisuuden pohdintaa. Yllä kerroin Juhani
Konkan kääntämästä Susanna-kertomuksesta,
joka on julkaistu Tšehovin Valittujen
novellien kokoelman I osassa (WSOY 1963). Esipuheen teokseen on
kirjoittanut V.A.Koskenniemi. Hän tuntuu olevan Susannan hahmosta pihalla kuin
lumiukko väittäessään kyseessä olevan tyypillinen ”slaavilainen naishahmo”. Hän
on joko valmistanut esipuheensa teosta lukematta tai sitten hän on entisten
Saksa-sympatioiden pelkäämänä vältellyt kirjoittamatta juutalaisuudesta.
IV.
Palaan vielä itse kirjailijaan ja hänen romanssiinsa. Alina
Polonskaja on kirjoittanut artikkelin aiheesta Juutalaisnaiset Anton Tšehovin
tuotannossa (http://www.lechaim.ru/ARHIV/160/polonskaya.htm).
Se avaa mielenkiintoisia seikkoja kirjailijasta, joita voisi tähän avata
enemmänkin. Hän käsittelee nimenomaan kahta avainteosta: Susannaa ja Ivanovia.
Polonskaja kirjoittaa, että naiskuvauksessa mallit on otettu
ranskalaisesta kirjallisuudesta. On kahdenlaisia naistyyppejä. Ensiksikin kun
miehet on kuvattu vanhoina huijareina ja ilkimyksinä, niin nainen on yleensä
nuori ja kaunis. Toiseksi häneen on luotu mystisiä ja noitamaisia piirteitä.
Hän on femme fatale (”kohtalokas
nainen”), miehen nielijä, täynnä arvoituksellista eksotiikkaa.
Tehdessään parodiaa juutalaisista kirjailija tuo esille
rahan ahneuden, persouden valkosipulia kohtaan ja joitakin ulkonäöllisiä seikkoja
(kuten pitkä nenä). Susanna kehuu venäläisiä ja eritoten venäläisiä miehiä niin
palavasti, että sekin osaltaan vaikuttaa siihen, miksi luutnantti ja hänen
serkkunsa joutuvat naisen pauloihin. Susanna arvostelee avoimesti juutalaisia
pyrkien tällä tavalla hankkimaan itselleen venäläisten miesten luottamuksen.
Susannan salaperäisessä luonteessa on kaksi puolta, kaikille miehille hän on femme fatale, viettelijätär, kaikille
venäläisille hän on vaarallinen juutalainen.
Polonskajan mielestä Ivanovissa
Tšehov heijastaa omaa suhdettaan Jevdokija Isaakovna ”Dunja” Efrosiin. Nikolai Ivanov
on vain tavallinen ihminen, johon Tšehov on ruumiillistanut tyypillisiä
venäläisiä luonteenpiirteitä. Polonskajalla on myös oma tulkinta näytelmän
huippukohtaan, jossa päähenkilö lausuu nuo traagiset sanat (”vaikene jutsku!”)
ja paljastaa vaimon olevan kuoleman sairas. Nimenomaan tässä näytetään Nikolai
Ivanovin moraalinen tila eli se, kuinka alas hän oli moraalisesti mennyt.
Katsoja alkaa tuosta hetkestä alkaen vihata sankariaan.
Tšehov itse kirjeessään vuonna 1888 huomauttaa, että vaimo
ei ymmärrä Ivanovin ”sielun tuskaa”, siksi tämä kiihtyy hänelle niin
voimallisesti. Toisaalta Tšehovkin korostaa, että onhan näytelmässä sellaisia
kohtia, joissa Anna on täysin kykenevä ymmärtämään Ivanovia. Itse ajattelen,
että kirjailija on tuonut teokseen vaimon toisesta kulttuurista voidakseen
selvemmin tuoda esille venäläiseen kulttuuriin liittyviä piirteitä.
Minua miellyttää tulkinta, jonka mukaan Tšehoville Anna
Petrovnan hahmo on myös tutkielma siitä, miten hänen oma avioliittonsa Dunja
Efrosin kanssa olisi luonnistunut, jos se olisi toteutunut. Tšehov toteaa itse
eräissä kirjeissään, että he riitelivät paljon keskenään ja avioliitto olisi
sen johdosta jäänyt lyhyeksi.
Polonskajan mielestä se, että Tšehov jättää Anna Petrovnan
hahmoon anekdoottimaisia piirteitä, heijastaa kirjailijan ristiriitaisia
tunteita entiseen morsiameensa. Lisäksi kirjailija on saattanut Ivanovin hahmon kautta ennakoida
myös omia syyllisyydentuntojaan siitä, että avioliitosta olisi tullut onneton. Nähtävästi
vielä vaikeampaa olisi ollut päästä vapaaksi antisemitistisistä
ennakkoluuloista todellisessa elämässä kuin kirjallisessa teoksessa.
Dunja Efros eli hyvin pitkän elämän. Hänen loppunsa oli
traaginen. Hän avioitui juutalaisen miehen kanssa, ja emigroitui Venäjältä,
muutti Pariisiin. Siellä hän II maailmansodan aikaan eleli vanhainkodissa.
Saksalaiset ottivat hänet talteen ja kuljettivat muiden juutalaisten mukana
Treblinkan keskitysleirille. Hän kuoli siellä 82-vuotiaana nälkään vuonna 1943.
Näin Anton Pavlovitš Tšehov on tullut liitetyksi myös keskitysleireihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti