Kirgisialainen Tšingiz Aitmatov (1928 – 2008) on joskus ollut
suosikkikirjailijoitani. 80-luvun jälkeen en ole kuitenkaan hänen kirjoihinsa
kajonnut. Nyt palaan hänen pariin teokseensa. Ne ovat virallisesti
pienoisromaaneja (ven. povest’ повесть), mutta nimitän tässä yhteydessä Džamiljaa kertomukseksi ja Valkoista laivaa romaaniksi. Džamilja on ilmestynyt vuonna 1958. Valkoinen laiva on vuodelta 1970 ja tunnetaan myös nimellä Sadun jälkeen (После сказки).
Otsikolla ”Kaksi tietä unelmaan” viittaan teosten sisältöön.
Molemmissa päähenkilöillä on unelma, joka saa heidät lopussa tekemään
elämässään ratkaisuja. Džamiljassa on
kyse rakkaustarinasta. Valkoisessa
laivassa päähenkilönä on 7-vuotias pikkupoika, joka elää rikkinäisessä
perheessä, tosin turvallisesti vaarin hoivissa. Pojan unelmana on muuttua
kalaksi ja uida Issyk-kul –järvellä
purjehtivalle valkoiselle laivalle, koska hän uskoo löytävänsä sieltä isänsä. Järkyttävien
vaiheiden jälkeen poika lähtee toteuttamaan unelmansa. Romaani toki jää
salaperäisesti ”kesken”, mutta lukija ymmärtää, että pojan sukeltavan
kuolemaan.
Suomennoskokoelman esittelytekstissä Tšingiz Aitmatov
mainitaan UNESCOn tietoihin nojaten yhdeksi maailman luetuimmista ja
rakastetuimmista kirjailijoista. Hänen kirjojaan on vuoden 1987 tietojen mukaan
käännetty lähes 90 kielelle. Suomessakin hän on ollut hyvin suosittu.
Minulle Aitmatov oli opiskeluajan kirjailija. Hänen
myöhäistuotantoaan taidetaan arvostaa eniten, mutta minulle ne ovat jääneet
ulkopuolisiksi. Hänen 80-luvun pääteostaan Mestauslavaa
(Плаха 1986) yritin lukea, mutta se jäi kesken. Syynä ei ole teoksen heikko
taso, pikemminkin muut kiireet ja huolet. Se ei ole mikään helppo lukukokemus.
Ehkä en siihen hetkeen kaivannut eteeni kovin rankkoja lukukokemuksia.
 |
| Tšingiz Aitmatov |
Tšingiz Aitmatov menehtyi vuonna 2008 hieman ennen
80-vuotissyntymäpäiväänsä. Hannu Marttilan kirjailijasta laatiman muistokirjoituksen
voi lukea täältä: http://www.hs.fi/muistot/a1364356702042.
Hänen elämänsä ja tuotantonsa antavat varmaan aihetta monipuoliseen pohdintaan.
Keskityn tällä kertaa kuitenkin näihin kahteen teokseen. Kolmanneksi läheisin
teos on Hyvästi, Gulsary (1966,
suomennos 1973). Ainakin siihen saatan palata myöhemmin, kunhan saan ensin
katsottua siihen pohjautuvan, vuonna 2008 ilmestyneen kazakstanilaisen
elokuvan: https://www.youtube.com/watch?v=Bf5JQ2XcSZg.
Minulle Aitmatov oli Neuvostoliiton kirjallisuuden edustaja
eli lyhyemmin neuvostokirjailija. Neuvostoliitossa eli yli sata eri
kansallisuutta, joista kirgiisit olivat ainakin minulle siitä eksoottisemmasta
päästä. Miksi juuri Aitmatov veti puoleensa? Henkilökohtaisesti hän oli minulle
neuvostokirjailijana tärkeä, koska pienoisromaani Džamilja on ensimmäisiä venäjäksi lukemiani kertomuksia. Tosin
kyseessä oli opiskelijoille tarkoitettu lyhennetty versio, mutta tuolloin se
oli minulle aivan tarpeeksi pitkä ja haasteellinen. Taisin olla ensimmäisen
vuoden opiskelija, takana oli kolme vuotta lukion venäjää. On hyvä, etten
tuolloin tiennyt, että tuosta 50-luvulla valmistuneesta kertomuksesta oli
olemassa vuonna 1962 ilmestynyt Esa Adrianin hieno suomennos.
Valkoinen laiva
(julkaisuvuosi 1970) tuli vastaani myöhemmin. Näin sen ensin elokuvana: https://www.youtube.com/watch?v=eBsTRA33EXo.
Se on vuodelta 1976 ja melko heti ilmestymisen jälkeen sen olen katsonut.
Elokuva toisaalta järkytti, toisaalta ihastuin sen tarinaan, siitä huokuvaan
luontosuhteeseen ja animismiin. Erityisesti ihastuin pääosaa esittävään
pikkupoikaan (Nurgazy Sydygalijev - Нургазы
Сыдыгалиев): http://79.141.150.54/title/ek2rf3/tekija.
Neuvostoliitossa on aina osattu ohjata lapsinäyttelijöitä. Tämä Kirgisian
elokuvayhtiön tuottama filmi on siitä malliesimerkki. Elokuvaa pidetään yhtenä
parhaista Aitmatov-filmatisoinneista. Katsoin hiljattain elokuvan uudestaan.
Nyt huomioni kiinnittyi sen musiikkiin. Tarkistettuani huomasin musiikin takana
olevan itse Alfred Schnittken.
Elokuvan katsottuani hankin käsiini myös itse romaanin. Ulla-Liisa
Heinon suomennos on ilmestynyt ensi kerran vuonna 1972. Elokuva seuraa melko
uskollisesti romaania, mutta poikkeaa muutamissa yksityiskohdissa. Esimerkiksi
romaanissa vuorille tulee kauhea lumimyrsky, ja heinää hakevat kuorma-autot
joutuvat pulaan. Ymmärrettävistä syistä ei lumimyrskyä ole elokuvaan saatu. Sen
jättämä aukko on käsikirjoituksessa kuitenkin taitavasti korvattu muilla
tapahtumilla.
…
Džamilja avasi
minulle neuvostoliittolaisen kirjallisuuden eksoottista puolta. Ennen sitä en
tiennyt Kirgisiasta saati kirgisialaisesta perinteestä paljon mitään. Muistan
hieman, kun kertomusta käsiteltiin kurssilla venäläisen opettajan johdolla.
Itse kirgisialaisuutta ei korostettu, kyse oli nimenomaan
neuvostokirjallisuudesta. Teoksen loppuratkaisu hämmensi, siksi kertomus jäi
muusta massasta erityisesti mieleen. Nuori vastanainut nainen pääsee miniäksi
arvostettuun sukuun. Tulee sota, nuori aviomies joutuu sotaan. Džamilja joutuu
töihin, kun seudulta toimitetaan viljaa sodassa oleville. Hän rakastuu sodassa
haavoittuneeseen rampaan, hieman kummallisena pidettyyn mieheen. Lopussa
Džamilja jättää uuden rakastettunsa kanssa kaiken. He vain katoavat. Sukuun ja
seudun ihmisiin jää ihmetyksen ja koston mieli. Kertomuksen on täytynyt
ilmestyessään herättää ainakin kiivasta keskustelua. Kertomus kajoaa
neuvostokirjallisuudessa lähes pyhään asiaan: nainen hylkää sodassa isänmaan
puolesta taistelevan miehen. Siitä kertomus olisi voinut jäädä sensuurin
hampaisiin.
Tutustuessani aiheeseen panin merkille, että somessa
vieläkin löytyy kommentteja, joissa Džamilja leimataan huoraksi ja
kelvottomaksi ihmiseksi. Tunteet käyvät siis edelleen kuumana. Uskon näiden
nimittelijöiden puolustavan niiden samojen perinteisten arvojen pohjalta kuin
kertomuksen ilmestymisen aikoihin. Kertomuksessahan normaalin miehisen
huorittelun lisäksi sukulaismiehet uhoavat varsinkin Džamiljan miesystävälle
julmaa kostoa.
Ensi kertaa Džamiljaan
tutustuessani se oli kuitenkin ennen muuta rakkauskertomus. Ja sitä painottavat
monet muutkin. Tässä uutisvideossa käsitellään Tšingis Aitmatovin Ranskan
vierailua: https://www.youtube.com/watch?v=43ufzcKqdnQ.
Minulle tunnistamattomaksi jäänyt ranskalaiskirjailija pitää Džamiljaa maailmankirjallisuuden
kauneimpana rakkaustarinana. Se on ranskalaisen sanomana hyvin korkea arvio.
Toki kertomuksella on myös toinen puoli. Se kuvaa aikansa
yhteiskuntaa murroksessa. Meneillään oleva sota on jättänyt arpensa ihmisiin.
Näiden muutosten keskellä ihmiset yrittävät pitää kiinni vallitsevista
perinteisistä arvoistaan, joilla on vielä vahva paikkansa ihmisten sydämissä.
Nyt uudelleen kertomusta lukiessani tämä puoli korostuu.
Seuraavassa on seikkoja, joiden kautta teos nousee
vallitsevia rakenteita ja myyttejä vastaan. (1) Suurin tabu, jonka kertomus
rikkoo, on se, että nainen hylkää sodassa isänmaallista velvollisuuttaan
suorittamassa olevan miehensä. Tähän olen jo yllä viitannut. (2) Myös naiseen
asetettuja rooliodotuksia teoksessa rikotaan. Väliin hän aivan kuin
leikittelisi miesten tunteilla. Ei naiselta odoteta tuollaista aktiivisuutta.
Tässä hän rikkoo nimenomaan oman aikansa kirgisialaisiin perinteisiin liittyviä
tabuja. Teollaan hän haluaa päättää itse omasta elämästään ja ruumiistaan.
Tuon ajan Kirgisiassa yhteiskunnan perustana oli
paimentolaiselämään mukautunut suvun hierarkisuutta korostava
suurperheajattelu. Džamilja joutuu
naimisiin ikivanhaa perinnettä noudattavan neidon ryöstön kautta. Hän rikkoo
tulevan miehensä kunniaa voittamalla tämän hevosajoissa. Nöyryytetty mies
haluaa palauttaa kunniansa ryöstämällä tytön vaimokseen. Tosin kertomuksessa
jää kyllä epäselväksi, kuinka todellinen tuo ryöstö on. Tuskin avioliitosta
mitään olisi tullut, jos Džamilja olisi täysin väkivalloin viety. Nykynäkökulmasta
on vaikea tajuta, mitä tytön päässä tällaisissa tilanteissa liikkuu. Vastaan
paneminen voi olla nousemista perheen kunniaa vastaan.
Kirjailija nostaa esille naisen aseman monia puolia.
Yhtäältä suurperheessä naisella on tärkeä rooli suvun matriarkkana. Hän on
suvun todellinen pää ja pitää kaikkia lankoja käsissään, kuin Niskavuoren emäntä ikään. Naisten rooli
vain vahvistuu, kun kaikki työkykyiset miehet ovat sotimassa.
Toisaalta nainen joutuu kuitenkin elämään hyvin miehisessä
kulttuurissa, jossa naisesta tehdään suvun ja sitä kautta miesten omaisuutta.
Otetaan esimerkiksi tilanne työtehtävistä. Ihmisiä tarvitaan kuljettamaan
viljaa asemalle, josta se kuljetetaan edelleen sodan tarpeisiin. Džamiljaa ei
tahdottaisi päästää miesten töihin jauhosäkkejä kuljettamaan ja kantamaan.
Eniten siinä taidetaan pelätä vieraiden miesten katseita. Nainen tarvitsee
siinä yhteiskunnassa ”päällystakkia”, suojelijaa. Vasta muutama kuukausi
aiemmin vihitty nuori nainen ei voi liikkua yksinänsä kodin ulkopuolella. ”Päällystakin”
tehtävän saa aviomiehen pikkuveli, tarinan kertoja. Vasta noin 15-vuotias poika
joutuu perheen vanhimpana miehenä vastuulliseen asemaan. Hän on kertomuksessa vain
muutamaa vuotta nuorempi kuin itse suojeltava. Näin kälystä ja lankosta tulee
työpari. Ja lanko itse asiassa salaa ihastuu kälyynsä, tosin vain salaa. Sitten
hän kyllä joutuu todistamaan hyvin läheltä kälyn rakastumisprosessin – kun tämä
rakastuu vieraaseen mieheen, työryhmän kolmanteen lenkkiin - Danijariin.
Džamiljalla ja hänen tuoreella aviomiehellään tuntuu olevan
henkisesti hyvin löysä suhde. Miehen lähdettyä sotaan pian häiden jälkeen tuo
suhde ei voi kiinteytyä. Suhteen hoitoon ei siinä kulttuuriperinteessä ja siinä
tilanteessa ole paljoa mahdollisuuksia. Tämä tulee esiin, kun mies lähettää
rintamalta kirjeen. Hän osoittaa kirjeen perinteen luomia tapoja noudattaen suvun
päähenkilölle eli äidille kertoen tälle tärkeimmät asiat. Lopussa on vain lyhyt
toteamus, jossa hän pyytää kertomaan terveiset vaimolleen. Tässä mies kuitenkin vain noudattaa tuon
kulttuurin perinnettä. Tuore muualta tullut aviovaimo on suvun hierarkiassa
alimmaisena, ei hän voi saada liian näkyvää huomiota.
Kirje on yksi käännekohta kertomuksessa. Džamilja
ilmiselvästi pettyy, side aviopuolisoon löystyy entisestään. Samanaikaisesti
nuori nainen käy ankaraa sisäistä kamppailua omien tunteittensa kanssa.
Džamiljan ja Danijarin rakastumista voi varmaan lähestyä
monesta näkökulmasta. Haluaisin korostaa ja kehua sitä taitoa, jolla kirjailija
kokonaisuudessaan kuvaa rakastumisen prosessia. Mielestäni se on kirjailijalta
kypsyyden osoitus. Tuo kypsyys tuli sittemmin entistä vahvempana esiin hänen
myöhemmässä tuotannossaan.
Alussa suhde on hyvin kylmäkiskoista. Mies on etäinen,
nainen eläväinen luonnonlapsi. Kylmäkiskoisuus muuttuu kiusanteoksi,
naureskeluksi ja lähes pilkkaamiseksi. Yhdessäolon myötä he tulevat tutummiksi,
pilkka ja kiusaaminen alkaa hävettää. Danijarin kummallinen ja oudolta tuntuva
persoonallisuus muuttuu salaperäiseksi, kiinnostavammaksi. Tyttö kalastelee
välillä huomiota ja testaa toisen tunteita ja reaktioita mm. flirttailemalla
muiden kanssa. Näin tullaan toisia lähemmäksi. Rakkauden intohimo syntyy.
Aluksi se osin tiedostamattakin peitetään, sitä paetaan. Sitten Džamilja huomaa
asian todellisen tolan. Vastaanpano ei enää onnistu. Suhde etenee kohti
kuuminta poltettaan.
…
Kertomuksen herkimpiä kohtauksia on Danijarin laulu, josta
on kertomuksessa pitkä intensiivinen kuvaus. Aitmatov ja suomentaja Adrian
pystyvät upealla verbaalisuudellaan välittämään sen herkkyyttä ja intohimoa
huokuvan hengen. Se on nuorten suhteen eräänlainen käännekohta. Se merkitsee
alkua Džamiljan asenteen muutokselle. Tämä ja häntä suojeleva lankopoikansa
löytävät Danijarista uuden puolen. Tämä on ollut hiljainen, muista mielellään
eristäytyvä mies. Kerran kolmikon
palatessa asemalta kotipaikkaansa Džamilja itse laulaa rallattelee kevyitä
ralleja. Sitten hän alkaa lankonsa kera pyytää Danijaria laulamaan. Vihdoin tämä
suostuu. Se on molemmille mykistävä kokemus. Laulu ”kohoaa suoraan
ihmissielusta” ja herättää kiintymyksen saaden kaikkein salaisimmat ajatukset
elämään:
”Se oli vuorten ja arojen laulu,
joka milloin kohosi kirkkaana kuin Kirgisian vuoret, milloin levisi vapaana
kuin Kazakstanin aro.”
”Hän oli syvästi rakastunut mies.
[…]hän ei ollut vain rakastunut toiseen ihmiseen: tuo oli jotakin muuta,
valtavaa rakkautta – elämään, maahan.”
”Kun laulun viimeinen sävel
tuntui sammuneen, sen uusi värisevä nousu ikään kuin herätti nukkuvan aron. Ja
kiitollisena se kuunteli laulajaa, rakkaan laulun hyväilemänä. Laajana selkänä
lainehti kypsynyt, siniharmaa, korjuuta odottava vilja, ja aamuyön välke liukui
yli peltojen.”
”Kauan Danijar lauloi muun kaiken
unohtaen. Hiljenneenä kuunteli häntä lumoutunut elokuun yö. Ja hevosetkin
olivat jo kauan sitten siirtyneet tasaiseen käyntiin kuin peläten häiritsevänsä
tätä ihmettä.”
Musiikki valloittaa kosketuksellaan kaikki luonnon aistit:
tuoksuista, tuulen huminasta, lehtien kahinaan ja nuotioiden kajastukseen.
…
Luonnollisesti Džamiljan ja Danijarin rakkaustarina on šokki.
Džamilja nousee tässä itse asiassa koko laajaa sukua vastaan, ja myös oma suku
menettää kasvonsa. Äitikin vanhenee lähes silmissä. Kaikki pitävät tätä hyvin
yllättävänä ratkaisua, sillä teollaan nuori nainen hylkää arvostetun suvun.
Miten ylipäänsä hän selviää uuden ystävänsä kanssa? Myös kosto elää. Nuorta
aviomiestä on häpäisty. Selvitäkseen asiasta kunnialla hänen on kostettava, tai
ryöstettävä nainen takaisin. Kaikki tämä jää kertomuksessa avoimeksi.
Aitmatovilla on tapana liittää teoksiin symboliikkaa.
Džamiljan ja Danijarin rakastumisen ja yllättävän katoamisen voisikin nähdä
symboliseksi teoksi. Tarkoituksena on kiinnittää huomio varsinaiseen
päähenkilöön – tarinan kertojaan.
Kertojana oleva lankopoika on kaiken tämän silminnäkijänä.
Hän joutuu ristiriitaiseen tilanteeseen. Hän on toisaalta itse ollut ihastunut
kälyynsä, ja sen myötä iloinen, että hänen sukuunsa on saatu tällainen ihminen.
Hänen pitäisi puolustaa sukuaan, mutta hän on tuosta Džamiljan ja Danijarin rakastumisesta
itse haltioissaan siinä määrin, että sen vastustaminen on mahdotonta.
Päinvastoin, se innostaa häntä itseään tekemään elämässään rohkeita ratkaisuja.
Tapahtumien edetessä pojalla herää pakonomainen tarve
ikuistaa tuo romanssi paperille. Hän onnistuu hankkimaan tyhjän paperin, johon
hän piirtää Džamiljan ja Danijarin. Lopussa hylätty aviomies löytää piirroksen.
Poika joutuu vastaamaan omasta ratkaisustaan. Poika saa Džamiljan ratkaisusta
rohkeutta omalle päätökselleen. Hän jättää kotinsa ja paimentolaiselämän ja
päätyy omalla tahdonvoimallaan taideopiskelijaksi. Äiti ei pojan ratkaisua jaksa
enää vastustaa, vaikkei pidäkään maalaamista oikeana työnä. Aivan kertomuksen
lopussa hän palaa kotiseudulleen, tällä kertaa uudessa roolissa - taiteilijana.
…..
Romaanissa Valkoinen
laiva on viisi päähenkilöä. Poika, vaari (nimeltään Momun) ja mummi, heidän
tyttärensä ja pikkupojan täti Bekei sekä metsänvartija Orozkul, Bekein
aviomies. Pojan äiti oli avioeron myötä lähtenyt kauas kaupunkiin tehtaalle
työhön ja hylännyt lapsensa tämän ollessa vielä vauva jättäen hänet
isovanhempiensa hoiviin. Käytännössä pojasta huolehti Momun-vaari. Bekeille ja
Orozkulille ei ollut tullut lasta, mikä tuo romaaniin traagisia hetkiä. Orozkul
purkaa pettymystään syyttämällä kaikesta vaimoaan ja hakkaamalla hänet välillä
henkihieveriin. Nuori vaimo alistuu kohtaloonsa, ottaa itseensä syyllisyyden
taakan ja kantaa korvaukseksi kotiin lisää votkaa.
Romaani alkaa tilanteella, jossa vaari Momun ostaa
lapsenlapselleen, kouluun syksyllä menevälle ”luppakorvaiselle” pojalle salkun.
Sen kanssa tämä kulkee, sille juttelee ja kertoo kaikista metsän ihmeistä.
Poika tuntee jopa kivet. Kouluun meno on pojalle ilmiselvästi elämää suurempi
asia. Kun sitten syksy koittaa, tulee kuitenkin jo alusta alkaen mutkia
matkaan. Koulumatka on pitkä ja vain vaari voi olla hänelle avuksi.
 |
| Uusi koululaukku |
Momun-vaarilla on yksinkertaisen miehen maine, mutta hänellä
on toisaalta tarinankertojan taito. Poika on hänen tarinoidensa pauloissa.
Poika imee kaiken kuin sieni - vaarin tarinat ovat hänen maailmansa. Satujen
elämä on välillä todellisempaa kuin ihmisten maailma riitoineen ja
pahansuopuuksineen. Sadut ovat todellisempia kuin hänet hyljännyt äiti tai
jossakin siintävä mielikuva isästä. Mitään todellisia muistikuvia ei pojalle
heistä ole. Sen sijaan romaanin loppuosassa poika kohtaa metsässä vaarin
sadusta tuttuja maraaleja ja myös romaanin varsinaisen sankarin – Sarvipäisen hirviemon.
Maraalit ovat jalohirviä (tai saksanhirviä). Vaarin kertoma satu antaa vastauksen siihen,
miksei maraaleita enää näy Issyk-Kulin metsissä. Sen keskiössä on Sarvipäinen hirviemo. Pojan
mielikuvituksen ansiosta sadun kuvat ovat vähintään yhtä todellisia kuin
silmien edessä pyörivät ihmiset päivittäisine askareineen. Romaanin lopussa
aikojen saatossa Issyk-Kulista paenneet maraalit saapuvat takaisin. Vanhaa
satua mukaillen voisi uskoa, että ne tuovat tullessaan Bekeille ja Orozkulille
heidän kauan toivoman lapsen.
Vaarin kertomus Sarvipäisestä hirviemosta on tiivistettynä
seuraava. Vieras heimo tuhoaa kirgiisiheimon. Kaksi pikkulasta - poika ja tyttö
– unohtuu kuitenkin metsään. Heidät kuitenkin löydetään ja määrätään
tapettaviksi. Sen tehtävän saa eräs vanha eukko, joka tapaa matkalla
Sarvipäisen hirviemon. Tämä pyytämällä pyytää lapsia itselleen. Ihmiset ovat
tappaneet sen omat lapset ja utareet pursuavat maitoa. Eukko yrittää vakuuttaa
hirviemolle, että isoksi kasvaessaan ihmiset tappavat maraaleja, mutta kun
hirviemo niin kovasti haluaa, niin eukko antaa periksi. Sarvipäinen hirviemo
alkaa ruokkia lapsia, jotka kasvavat lopulta aikuisiksi. Tyttö ja poika menevät
sitten naimisiin. Hirviemo auttaa tyttöä synnyttämään heidän esikoisensa. Siksi
sitä pidetään hedelmällisyyden symboleina. Hirviemo ennustaa, että heille syntyy
paljon jälkeläisiä: seitsemän poikaa ja seitsemän tyttöä. Niin myös käy.
Esikoiselleen he antavat nimen Bugubai, sarvekkaan hirviemon
kunniaksi. Tämä menee sittemmin naimisiin naapuriheimon kaunottaren kanssa ja
heidän heimonsa alkoi kasvaa. Se oli sarvekkaan hirviemon heimo – Issyk-Kulin
bugut. Bugulaiset kunnioittavat Sarvekasta hirvinaarasta kuin pyhimystä. Heimo
elää maraalien kanssa sulassa sovussa.
Kerran he kuitenkin eräs kuuluisa bugu kuolee ja hänelle
halutaan suuri hautamuistomerkki, jonka huipussa on maraalin sarvet. Sitä
varten he kaatavat sarvipäisen maraalin. Silloin vanhukset suuttuvat, mutta
bugulaiset pilkkaavat heitä ja karkottavat heimosta. Ja bugulaiset huomaavat,
että sarvista on hyötyä ja he alkavat kilvan metsästää maraaleja sekä käymään
kauppaa niiden sarvilla.
Lopulta käy niin, että maraalit jättävät Issyk-Kulin metsät.
Sarvekas hirvinaaras suuttuu syvästi ihmisiin, nousee kaikkein korkeimmalle
vuorenhuipulle, hyvästelee Issyk-Kulin ja johtaa laumansa toisille vuorille.
Hirviemo toteaa, ettei se enää palaa takaisin. Romaanin lopussa maraalit
kuitenkin palaavat. Se on kaikille kuin ihme. Siitä ei kuitenkaan seuraa mitään
hyvää. Eivät tuo maraalit Orozkulille ja Bekeille jälkeläistä. Tulee vain
onnettomuutta, kun Orozkul aloittaa ystävineen salametsästyksen.
…
Aitmatov oli kommunistisen puolueen jäsen. Hän ei kuitenkaan
vältellyt yhteiskunnalle vaikeiden asioiden käsittelyä. Eikä ironiakaan ollut
vierasta. Tästä olkoon esimerkkinä yksi katkelma. Siinä poika kohtaa poliittisesta
agitaatiosta innostuneen sotilaspojan, joka aivan kuin toisi viestiä täysin
vieraasta maailmasta. Poika kertoo sotilaalle olevansa Sarvekkaan hirviemon
poikien poika. Sitten jutellaan lähemmin ja poika alkaa ihmetellä, kun sotilas
ei muista esi-isiään, ja tätä sotilas vielä vähättelee. Poika selittää hänelle
vaarin sanoneen, että silloin ei enää kukaan häpeäisi pahoja töitään, koska
jälkipolvet eivät enää muistaisi häntä. Eikä vastaavasti kukaan viitsisi tehdä
hyviä töitä.
”Onpas sinulla
vaari! sotamies ihmetteli vilpittömästi. – Mielenkiintoinen vaari. Mutta ei pitäisi
lapsen päähän ajaa kaikenlaista pötyä. Varsinkin kun sinulla on niin suuri pää…
Ja korvatkin kuin tutkat meidän ampumaradalla. Älä sinä kuuntele häntä. Me
ollaan menossa kommunismiin ja lennetään avaruuteen, ja mitä hän sinulle
opettaa? Hänet pitäisi saada meille poliittisen tiedon kursseille, kyllä hänet
siellä hetkessä sivistettäisiin. Kun sinä kasvat suureksi ja käyt koulusi, niin
lähde kiireesti vaarisi luota. Hän on sivistymätön ja tietämätön ihminen. – Ei,
vaaria minä en jätä, poika väitti vastaan. – Hän on kiltti.”
Valkeassa laivassa Tšingiz Aitmatov pureutuu yhteiskunnan
vaikeaan kipupisteeseen: perheväkivaltaan ja välinpitämättömyyteen omia
lapsiaan kohtaan. Teeman esiin nosto on vaatinut kirjailijalta rohkeutta.
Suurin elokuvasta ja romaanista nouseva tabu on pikkulapsen itsemurha.
Kirjailija nostaa pintaan yhteiskunnan murroksessa kärjistyneen
lapsikielteisyyden.
 |
| Vaari ja tyttärenpoika |
Aitmatov käyttää tässäkin teoksessa taitavasti
kansanperinnettä, vanhoja tarinoita. Vaari luo olemuksellaan ja kertomuksilleen
lapsenlapselleen turvallista kasvuympäristöä. Hän on ainoa ihminen, johon tuo
7-vuotias koulunsa aloittava luottaa. Mutta sekään ei riitä, jos ympäristö
toimii lasta vastaan. Luottamus vaariin rikkoutuu, kun vaari joutuessaan
palvelemaan häijyä vävyään ei ehdi hakea poikaa ajoissa koulusta. Vaari kuitenkin
lähtee Orozkulin huutoa uhmaten tätä hakemaan. Orozkul raivostuu, hakkaa
vaimonsa, uhkaa hylätä tämän sekä ajaa niin apin kuin anopinkin luotaan.
Silloin nämä joutuisivat puille paljaille. Kun Bekei vielä kiroaa isänsä, se
tekee Momun-vaaristakin nöyrän ”isäntänsä palvelijan”.
…
Tšingiz Aitmatovin tuotanto nousee yhteiskunnan murroksesta
ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä ihmisten elämässä. Kirgisiassa maaseudun kansa
yritti pitkään pitää kiinni vanhoista perinteistään ja omasta perhe- ja
sukukeskeisestä elämäntavastaan. Yritettiin sinnitellä eteenpäin, perinteille
ja turvallisiksi koetuille tavoille ei ollut vaihtoehtoja. Tätä sekoittamaan
tuli sitten uusi elämäntapa omine arvoineen. Yhteydet laajenivat, arvot sekoittuivat.
Tuli niitä, jotka kertoivat näiden perintöön nojautuvien ihmisten olevan
väärässä. He peittivät itse oman persoonansa byrokratian muurin taakse. Näin
otettiin valta tavalliselta ihmiseltä ja alettiin sitä mahdollisuuksien mukaan
pönkittää. Opettaja kyykyttää, kaupungin uudet asukkaat sidotaan vangeiksi
uuden ajan tehtaaseen, samalla heidät työnnetään asumaan kivisiin laatikoihin
kuin sillit purkkiin, nuoriso alkaa saarnata uutta kommunismiksi kutsuttua maailmankuvaa,
jossa kaikki vanhat uskomukset julistetaan höpinöiksi (Valkoinen laiva), viisaus on muka byrokratiassa. Toisaalta Aitmatov
on valmis tukemaan uutta näkökulmaa, jos se tukee yksilön itsenäisyyttä (Džamilja). Vanhat uskomukset ja
perinteet ovat moraalin ja etiikan perusta. Kun ne pyyhkäistään ihmisten
mielistä, niin mitä saadaan tilalle?
LOPUKSI YHTEENVETOA
(Liitän tämän tähän, vaikka siinä on toistoa. Kirjoitin sen yhteen
pötköön toisin kuin muun tekstin, joka on syntynyt pienissä erissä pikkuhiljaa.)
Yhteiskunnan perustus – paimentolaiselämään omistautunut
suurperhe – oli murentumassa. Äiti yrittää pitää sitä kaikin voimin kiinni,
mutta joutuu toteamaan voimattomuutensa. Ihmiset tuntuvat olevan valmiita
sopeutumaan uuden yhteiskuntajärjestelmän ja kolhoosien vaateisiin. Mutta kun
uudenlaisen elämän mukanaan tuomat arvot alkavatkin vaikuttaa itse ihmisiin ja
heidän käytännön valintoihin, sitä vastaan ei vanha arvovalta pysty pitkään
puolustautumaan. Yhteiskunta tuo ihmisille uusia velvoitteita, mutta antaa myös
kiehtovampia valinnanmahdollisuuksia. Vanha järjestelmä oli parhaimmillaan oman
rikkaan kulttuuriperintönsä vaalija ja välittäjä. Tuo perintö kantoi mukanaan
vuosituhansien aikana kertynyttä elämänviisautta, moraalis-eettistä perustaa,
mikä toi mukanaan yhtenäiskulttuurin harmoniaa ja turvaa. Mutta siihen pesiytyi
myös epätoivoisia illuusioita vailla sisältöä. Sama perintö kantoi loassaan
myös kielteisiä piirteitä, joita uusi aika ei enää hyväksynyt. Ne leimattiin epäoikeudenmukaisuudeksi
tai syrjinnäksi tai muuten vain torjuttiin. Se toi ristiriitoja: moraali joko
löystyi tai saattoi valinnanvapauden ja mahdollisuuksien lisääntyessä myös
jalostua.
Sota tuo elämään omat särönsä. Yhteiskunnan tuomat
velvollisuudet vievät ihmiset kauaksi kotiseuduiltaan.
Džamiljassa muutosten
mukanaan tuoma turhauma näkyy miesten maailmankuvassa. Heidän asemansa heikkeneminen
ilmenee juopotteluna ja epätoivoisena uhitteluna. Sodassa rampautuneella
Danijarilla oli vielä äidinmaidon mukana saamia ihanteita. Niihin nuori neito
Džamilja tarttuu ja päättää hylätä asemansa osana arvostettua ydinperhettä.
Kertojana oleva Džamiljan tuore lanko kokee suvun rasitteet ja ahdistuksen niin
vahvana sisällään, että haluaa irtautua perheestä ja lähteä opiskelemaan.
Kertomuksen lopussa hän palaa mutta nyt eri ihmisenä. Hän on valmis välittämään
tuota Danijarinkin sisässään kantamaa kulttuuriperintöä jälkipolville. Hän
lienee kirjailijan alter ego.
Valkoisessa laivassa
pikkupojan äiti on avioeron myötä jättänyt lapsensa isovanhempien hoiviin. Hän
on jossakin kaupungissa tehdastyöläisenä ja elää omassa lokerossaan kuin
vankilassa. Uuden avioliiton kautta syntyneet lapset on jouduttu jättämään
isoon tarhaan. Heitä hän ja bussinkuljettajana toimiva mies näkevät vain kerran
viikossa. Isovanhemmat ovat puolestaan puun ja kuoren välissä. Heidän elämänsä
tukijalka – vanha suurperhe ja sen mukanaan tuoma vanhuudenturva – on
murentunut. Toinen tytär on avioliitonsa metsänvartijan kanssa. Ainoa
mahdollisuus on ollut asua heidän kanssaan, vävyn palkollisina. Vävy on
pahanilkinen, alkoholisoitunut mies. Hän kuuluu siihen niin suureen ryhmään,
joiden moraalin ja eettisen perustan yhteiskunnan murros on pilannut. Hän
vastaa luonnonsuojelualueesta ja mukamas luonnon säilymisestä alkuperäisenä. Se
tuo hänelle valtaa ja aseman, joka sitoo hänet väärinkäytösten vyyhteihin. Hän
on surkuhupaisa korruption hyväksikäyttäjä mutta samalla uhri. Hän antaa
valtaapitäville virkamiehille etuja – rakennusmateriaalia – mistä häntä runsain
mitoin kestitään ja kai myös suojellaan puolueen lähettämiä
valvontaviranomaisia vastaan. Ei hän rikastu, mutta moraalin se murentaa. Kun
sitten lasta ei synny, on vaimo syyllinen. Orozkul peittää pettymyksensä ja
epäonnistumisensa teeskentelemällä isoa johtajaa. Hän pönkittää valtaansa
kolhoosinjohtoa mielistellen. Perheessä, jossa ei ole lasta, on kaikki
puolinaista. Jonkin jäljen tuo vanha kulttuuriperintö on häneen jättänyt.
Ihminen menettää osan omasta ihmisarvostaan. Kaikki tämä purkautuu rajusti.
Mies juo enemmän ja enemmän, ja hakkaa sitten vaimoaan, joka on kaikkeen
syypää. Oman arvottomuutensa hyväksyen vaimo kantaa miehelle lisää votkaa.
Hänen osansa on lohduton. Ollaan kierteessä. Sitten on tuo luppakorvainen poika,
vaarin silmäterä, johon mummi purkaa turhaumaansa. Poika elää omassa mielikuvitusmaailmassaan,
jota vaari ruokkii tarinoillaan.  |
| Orozkul |
Loppu on lohduton. Siihen ei ainakaan päällisin puolin tunnu
Tšingiz Aitmatovilta toivoa heruvan. Aikuisväki pitää peijaisiaan
salametsästyksen jäljiltä. Poika on järkyttynyt. Hän reagoi kaikkeen alkamalla
elää yhä vahvemmin omassa mielikuvitusmaailmassaan. Isoisän sadut ovat siinä
aidointa rakennusainetta. Niiden pitäisi tuoda mukanaan turvaa ja rakkautta.
Mutta raa’assa todellisuudessa eivät nekään auta. Poika haluaa muuttua kalaksi
ja uida isänsä luo Issyk-Kul-järvelle.
”Minä rupean
kalaksi. Kuuletko vaari, minä uin pois” …… Vaari ei vastannut. … Kukaan ei
tiennyt, että poika ui kalana jokea pitkin. Pihalla kaikui juopuneen hoilotus:
”Kyttyräisiltä vuorilta/minä ajoin kyttyrällä kamelilla./Hei kyttyräselkä
kauppias, ovesi avaa,/ niin juodaan katkeraa viiniä!”...
…..
P.S.
Itse asiassa ei romaanin loppu aivan näin lohduton ole. On siinä vielä yksi tärkeä henkilö, jota en voi
jättää mainitsematta. Hän on nuori autonkuljettaja nimeltään Kulubek, syntyisin
vaarin kotiseudulta. Hän ystävystyy poikaan, kun auto on hakemassa vuorilta
heinää ja joutuukin lumimyrskyyn. Poika haaveilee, että Kulubek olisi hänen
veljensä:
”Olisipa
minulla tällainen veli”! hän haaveili. ”En pelkäisi ketään. Yrittäisipä Orozkul
silloin huutaa vaarille tai kajota johonkuhun, kyllä heti hiljenisi, kun
Kulubek vilkaisisi häneen tuimasti.”
Jos lopettaisin tekstini lainaukseen ryyppäjäisistä, en
olisi ihan rehellinen. Romaani loppuu siihen, että Kulubek on matkalla pojan
luokse, muttei ehdi paikalle. Loppu on symbolinen. Ei Aitmatovin kaltainen
kirjailija lopeta romaaniaan pikkupojan kuolemaan. Kulubek viittaa meihin
kaikkiin. Hän on hyvä ihminen. Ihmisen toivo on toinen ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti