Boris Pasternak: Tohtori Zhivagon jälkeen – elämä jatkuu, köysi kiristyy

 

Boris Pasternak on tässä vielä onnellinen kirjallisuuden nobelisti

I.                    Boris Pasternak – Tohtori Zhivago

Olen kirjoittanut aiemmin kaksi juttua Neuvostoliiton merkittävimmästä runoilijasta Boris Pasternakista. Ensimmäisen julkaisupäivä on 23. elokuuta 2016, toinen valmistui 4. syyskuuta. Lupasin sarjalle jatkoa. Nyt sitä tulee. Aikaa on ehtinyt kulua, mutta ajatukset vievät välillä muualle ja joskus välimatka tekee hyvää. Olen välillä lueskellut kirjailijan pääteosta Tohtori Zhivagoa yrittäen toteuttaa tutkija Dmitri Bykovin ohjetta, jonka mukaan se on tarkoitettu luettavaksi hitaasti makustellen unohtamatta proosatekstin oheen liitettyä lyriikkaa. Myös reilun kymmenen vuoden takainen romaaniin perustuva TV-sarja on antanut ajattelemisen aihetta. Romaanista on löytynyt erilaisia kerroksia, minkä vuoksi kirjoittamiskynnys on noussut. Nytkin loikkaan romaanin yli, vaikka luon siitä toki lyhyen katsauksen.

Käsittelen Pasternakin viimeisiä vuosia alkaen Tohtori Zhivagon valmistumisesta. Vuodesta 1956 lähden etenemään. Pasternak kuoli toukokuun lopussa vuonna 1960. Hän oli vastikään täyttänyt 70 vuotta. Lopussa vilkaisen hieman myös kuoleman jälkeiseen elämään.

Pasternakin loppuelämä voidaan jakaa jaksoihin tai taitekohtiin. Ensimmäiseen jaksoon liittyy romaanin julkaiseminen Italiassa paikallisen miljonäärin ja kommunistien tukijan Giangiacomo Feltrinellin omistamassa kustantamossa (linkki). Seuraavan jakson keskiö on lokakuun 23. päivänä 1958. Tuolloin Ruotsin akatemia päätti myöntää Boris Pasternakille kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Tuota päivää seuraavan viikon aikana ajojahti kiihtyy huomattavasti. Välillä on pieni suvantovaihe mutta seuraavan vuoden helmikuussa köysi kiristyy edelleen, kun valtakunnan pääsyyttäjä puuttuu peliin. Syynä on lyhykäinen lännessä julkaistu kirjallisuudenpalkintoa käsittelevä runo. Mies nousee vielä pystyyn kuin reipas nuorukainen ja valmistelee voimantunnossa uutta teosta. Lopullisesti kirjailijan terveys romahtaa huhtikuun lopulla 1960. Hän läpikäy reilun kuukauden mittaisen kuolinkamppailun. Tohtori Zhivagon jälkeen Pasternak haluttiin nujertaa. Hän piti kunniastaan kiinni, mutta elämä eteni kohti määränpäätään. En puhuisi murhasta, mutta hidastettu kuolema se oli, tuottamuksellinen teko joka tapauksessa. Nousee vertailukohtana mieleen nykyiseen elämänmenoon liittyvät kiusaamiset, erinäiset poliittiset ajojahdit ja panettelut.

Pasternakin romaanista on kuitenkin kerrottava hiukan. Päähenkilö Juri Zhivago on ammatiltaan lääkäri, joka kirjoittelee vapaa-aikanaan. Hän toimii poliittisesti riippumattomassa ammatissa, mutta uhrautuen yhteisen hyvän puolesta. Hän haluaa olla yhteiskunnalle hyödyllinen, mutta huomaamaton, sekä vallanpitäjistä ja yhteiskunnasta riippumaton Hän kirjoittaa silloin, kun hänellä on aikaa ja kun hän saa inspiraation. Zhivagon elämä kuitenkin yhteiskunnan kehityksen myötä romahtaa. Hän menettää motivaation työhönsä, ei kykene huolehtiman perheestään, jää yhteiskunnan jalkoihin ja kuolee lopulta kuin heittiö.

Juri Zhivago edustaa Boris Pasternakin omia ihanteita. Tohtori Zhivagon nuoruus heijastaa Boris Pasternakin omaa elämän unelmaa. Lääkäriksi hän ei toki halunnut, mutta Zhivagon elämänfilosofiassa on samoja piirteitä. Pasternak oli päätynyt kirjailijan ammattiin ja paneutui siihen täysillä. Hän halusi taiteilijana toimia yhteiskunnasta riippumattomana. Pasternak halusi kirjoittaa rehellisesti, ilman että ulkopuoliset ohjaavat hänen työtään. Häntä voisi pitää väljästi tulkiten sielun lääkärinä.  Hänen kulttuurikäsityksensä paljastuu Tohtori Zhivagon runoissa.  Sen perustana oli juutalaiskristillinen perinne, johon hänen mukaansa koko eurooppalainen sivistys ja edistys perustuvat. Juri Zhivagon elämän perusta lopulta romahti, samoin Pasternak oli muutaman kerran elämässään romahduksen partaalla.

Romaani kuvaa omaperäisellä tavalla venäläisen älymystön kriisiä Venäjän loppuvaiheista Neuvostoliiton vuosiin. Romaanissa näyttäytyy välillä myös Jurin velipuoli, nimeltään Jevgraf. Hän edustaa tavallaan Boris Pasternakin persoonan toista puolta. Hän sopeutuu neuvostoyhteiskuntaan, nousee lopulta 40-luvulla sodan aikana jopa upseeriksi. Hän huolehtii salaperäisellä tavalla myös Juri Zhivagosta, lopulta järjestää hänen hautajaisensa ja kokoaa hänen jäämistöstään jääneet tekstit. Romaanin Juri Zhivago laitetaan kuolemaan vuonna 1929. Lopussa kuitenkin siirrytään 40-luvulle, jolloin sodan melskeissä Jevgraf tapaa Jurin aviottoman, lastenkodissa kasvaneen tyttären. Hän laittaa tämän elämän kuntoon. Läpi romaanin ahdingon keskiöön nousee yhteisöllisyyden ja toisista välittämisen, ihmisyyttä korostava henki, joka kauheuksienkin jälkeen nostaa elämän voittajaksi ylitse pahuuden.

Boris Pasternakin elämä oli taiteilua välimaastossa, eräänlaista selviämiskampppailua. Taiteen tekemisen jano vei häntä eteenpäin.  30-luvun Neuvostoliitossa kulttuurielämän suunta alkoi mennä huonoon suuntaan. Kirjallisuudesta ja ylipäänsä taiteesta alkoi tulla vallanpitäjien työväline. Kulttuurin tuli tukea valtion virallista politiikkaa, olla propagandan väline. Neuvostovaltion kehityksen myötä Pasternak ajautui kriisiin. Vuosikymmenen puolivälissä hän oli menettää järkensä. Hän vajosi syvään masennukseen. Pasternak ei kyennyt alistumaan kommunistisen yhteiskunnan vaatimuksiin, vaikka taiteilijana yrittikin parhaansa mukaan sopeutua eikä ruvennut suoraan vastarintaan. Hän oli sisäistänyt omankutsumuksensa ja halusi toimia sen mukaisesti.

Pasternak selvisi lopulta masennuksestaan, kun hän keskittyi käännöstoimintaan. Keskeisenä lienee eräät Shakespearen näytelmät, niistä tärkeimpänä ensimmäisenä venäjännetty Hamlet. On kai tietoinen valinta, että Tohtori Zhivagon runoista ensimmäinen on saanut juuri tuon näytelmän nimen.

Sodan jälkeen vuonna 1945 elämässä tuntui vapauden tuulahdus. Niin Pasternak kuin myös monet muut kokivat yhteiskunnalliset ilmapiirin vapautuvan. Pasternakin mielestä ihmiset olivat ansainneet oikeuden puhua mitä he ajattelevat. Innostus kuitenkin laantui varsin pian. Kuitenkin tuossa ehtyvän vapautumisen huumassa Pasternakilla syntyi ajatus kirjoittaa romaani, jonka varhaisena työnimenä oli ”Tyttöjä ja poikia”. Tuon nimen taustoista voisi kertoa enemmänkin mutta hyppään eteenpäin. Siinä viitataan kuitenkin Pasternakin omaan sukupolveen, joka joutui sopeutumaan yhteiskunnan kohtaamiin mullistuksiin. Lopulta romaanin nimeksi muotoutui Tohtori Zhivago. Käännettäköön se nyt vaikka ”Tohtori Elämäksi”, kun kerran siitä voi sellaisenkin assosiaation luoda. Yllä jo totesin, että romaanin ylle jää optimismin henki. Se on perintöä paitsi sodan jälkeisestä ilmapiiristä, myös Stalinin kuoleman jälkeisestä suojasään ajasta.

Keskeinen sytyke romaanin kirjoitusprosessissa oli tutustuminen Olga Ivinskajaan 40-luvun lopulla. Sitä alkoi intohimoinen rakkaustarina, jonka myötä ei avioliitto kuitenkaan särkynyt. Vaimo sieti sen, että hänen miehensä eli kahden naisen kanssa. Aikansa poliittisessa myllerryksessä Ivinskaja tuomittiin neljäksi vuodeksi pakkotyöhön, syynä pelkästään yhteydet Pasternakiin. Pasternak sai siitä niskaansa syyllisyyden. Rakkaus ei siitä sammunut vaan nousi vielä läpi elämän kestävään syvempään kukoistukseen, kun vuonna 1953 Ivinskaja vapautui pakkotyöleiriltä. Ivinskajasta ja tämän tyttärestä tuli sittemmin korvaamaton apu romaanin julkaisemiseen liittyvissä käytännön asioissa.

Kun Stalin kuoli, oli romaanista jo yli puolet kirjoitettu. Kuoleman jälkeen alkanut ns. suojasään aika vapautti myös kulttuuri-ilmapiiriä siinä määrin, että Pasternak sai kirjoittamiseensa lisäenergiaa. Hän sai teoksensa päätökseen aivan vuoden 1955 viimeisinä päivinä. Joitakin korjauksia hän saattoi teokseensa seuraavana vuonnakin tehdä, joten romaanin voi sanoa valmistuneen vuonna 1956.

…

Annan tässä vaiheessa listan keskeisistä henkilöistä. Eräät eivät välttämättä ole keskeisimpiä, mutta minulle tärkeitä. Lisäksi tekstissä vilahtaa muitakin nimiä. Laitan jo tässä vaiheessa tietoa myös heidän elämänsä loppuvaiheista.

Olga Ivinskaja oli paitsi rakastajatar, myös hänen oikea kätensä, käytännön apuri, joka huolehti Tohtori Zhivagon julkaisemiseen liittyvistä asioista. Ilman häntä ei romaania olisi ehkä koskaan valmistunut. Anna Ahmatova ja eräät muut naiset pitivät häntä vain ”akkana”, joka oli saanut vanhan Pasternakin pään sekaisin. Todellisuudessa hän oli kuitenkin runoilijan muusa ja tärkeä apuri, joka oli joutunut maksamaan todella kovan hinnan rakkaudestaan idoliinsa. Ivinskaja oli vuokrannut pienen asunnon Peredelkinosta, joten Pasternak pääsi halutessaan tämän luokse. Boris kutsui sitä ”koirankopiksi”.  Pasternakin kuoleman jälkeen kiusanteko kohdistui Ivinskajaan. Hän oli valtiovallan koston kohde. Ivinskaja tuomittiin pakkotyöhön, mutta hänet vapautettiin vuoden 1964 lopulla, kun hän oli kärsinyt puolet tuomiostaan. Vapauduttuaan hän kirjoitti muistelmansa, jotka Jevgeni Jevtušenko salakuljetti länteen julkaistavaksi.

Irina Jemeljanova oli Ivinskajan tytär, joka oli 40-luvulla vielä pieni tyttö, Pasternakin viimeisinä vuosina jo parikymppinen opiskelijaneito. Hän tuli Pasternakin kanssa hyvin toimeen ja oli aktiivisena apuna äidilleen. Juuri Pasternakin taloudellisen avun ansiosta tyttöä ja tämän pikkuveljeä ei siirretty 40-luvun lopulla lastenkotiin, kun äiti vangittiin. Vuonna 1960 hänetkin tuomittiin äidin tapaan pakkotyöhön. Hän kärsi tuomiotaan vuoteen 1962 asti. Asuu nykyisin Pariisissa.

Boris Pasternak Olga Ivinskajan ja tämän tyttären Irinan keskellä

Dmitri Polikarpov toimi Kommunistisen puolueen keskuskomitean kulttuuriosaston sihteerinä ja osallistui aktiivisena toimijana Pasternakin ajojahtiin. Hän alussa varoi suurta runoilijaa mutta ennen pitkää muuttui yhä röyhkeämmäksi. Polikarpov kuoli itse vaikeaan sairauteen vuonna 1965 vain 60-vuotiaana.

Nikita Hruštšov – Neuvostoliiton johtaja, joka pysyi tapahtumien taustalla. Vieraillessaan 60-luvun alussa Titon luona hänelle tuli mahdollisuus lukea Tohtori Zhivago. Hän ei löytänyt romaanista mitään väärää ja olisi ollut jopa valmis julkaisemaan sen Neuvostoliitossa. Pian tämän jälkeen hänet kuitenkin syrjäytettiin, joten hän ei voinut viedä ajatustaan eteenpäin.

Zinaida Pasternak  – oli Pasternakin vaimo, josta mies ei luopunut vaikka rakkaus ehtyi. Ystävyys jäi. Zinaida oli korvaamaton henkilö Peredelkinossa sijaitsevalla huvilalla. Avioliiton he solmivat 30-luvun alussa. Zinaida seurasi etäältä kamppailua Zhivagon parissa. Hän käytti myös edellisestä avioliitostaan peräisin olevaa sukunimeä Neuhaus.  Ivinskajan olemassaolon hän sieti, muttei sallinut tämän koskaan tulla perheen yhteiseen asuntoon. Tosin Pasternakin kultua Ivinskaja kävi jättämässä jäähyväiset ruumiin äärellä. Zinaida kuoli rutiköyhänä vuonna 1966.

Leonid Pasternak oli Borisin ja Zinaidan yhteinen poika, syntynyt joulukuun viimeisenä päivänä 1937 (joidenkin tietojen mukaan 1.1.1938). Hän on tässä kirjoituksessani vain taustalla. Leonid kuoli vuonna 1976 vain 38-vuotiaana sydänkohtaukseen. Hän kuoli yhtäkkiä autossaan Moskovan keskustassa Maneesin torilla. Paikassa on kohtalon ivaa. Se on nimittäin aivan lähellä sitä paikkaa, jossa hänen isänsä romaanin päähenkilö Juri Zhivago kuoli sydänkohtaukseen. Leonid kuoli autossa, Juri raitiovaunussa.

Nina Tabidze oli Pasternakien läheinen ystävä Gruusiasta. Hän oli Stalinin vainoissa kuolleen tunnetun runoilijan leski, jota Pasternak auttoi selviytymään. Hän vieraili usein Peredelkinossa, oli apuna myös Pasternakin viimeisenä elinkuukautena. Pasternakin kuoltua hän auttoi Zinaida pääsemään jaloilleen.

Kornei Tšukovski oli Pasternakin naapuri ja luotettava ystävä, tunnettu lastenkirjailija. Hän oli Pasternakin kuollessa lähes 80-vuotias ja kuoli lopulta vuonna 1969 87-vuotiaana. Hän oli ensimmäisten joukossa onnittelemassa Pasternakia Nobelin kirjallisuuspalkinnon johdosta. Tškovkin poika Nikolai oli merkittävässä virassa Neuvostoliiton kirjailijaliitossa ja joutui sen vuoksi osallistumaan aktiivisesti Pasternakin ajojahtiin. Pasternakin kerrotaan ymmärtäneen häntä. Sen sijaan sisarelle, toisinajattelijanakin tunnetulle Lidia Tšukovkskajalle veljen toiminta oli anteeksiantamatonta. Nikolai kuoli 60-vuotiaana vuonna 1965.

Vjatšeslav ”Koma” Ivanov elää edelleen (s. 1929). Hän on tunnettu lingvisti, antropologi ja runoilija. Hän on todennut, että Pasternakin ansiosta hän on nyt se, mikä on. Koma Ivanov auttoi Pasternakia eräissä käytännön asioissa. Hän mm. neuvoi olemaan osallistumatta erääseen kirjailijaliiton puolueaktiivien kokoukseen, jossa tätä mustamaalattiin. Hän joutui kärsimään käytännössä tuestaan Pasternakille, sillä Moskovan ylipisto erotti hänet yliopistosta eikä hän päässyt sinne luennoimaan kolmeenkymmeneen vuoteen. Hänen isänsä, tunnettu kirjailija Vsevolod Ivanov oli Pasternakin lähinaapuri, joka riensi ensimmäisenä, yöllä yhdentoista aikaan onnittelemaan Pasternakina Nobelin kirjallisuuspalkinnosta.

Konstantin Fedin oli kirjailija ja nuoruuden ystävä 20-luvulta, tässä vaiheessa kirjailijaliiton byrokraatti, joka petti ystävyyden ja yhtyi velvollisuudentunnosta mustamaalaajien kuoroon.

Henkilögalleria olisi runsaudensarvi. Jätän sen kuitenkin tähän.

Myös Peredelkinon kylästä on kerrottava hieman.  Se on kirjailija-asutus maaseudulla Moskovan lähistöllä. Idea asutuksen perustamielle oli alun alkuaan Maksim Gorkin. Hän katsoi, että yhteinen asuinympäristö voi paitsi että se luo henkistä yhteyttä luovan työ tekijöiden välille, sillä voidaan päästä paremmin myös ideologisiin ja poliittisiin päämääriin.  Boris Pasternak pääsi muuttaman Peredelkinoon 30-luvun lopulla. Paikasta tuli monien luontorunojen innoituksen lähde. Pasternak tunsi sen kodikseen ja vietti siellä suurimman osan ajastaan. Toki hänellä oli myös Moskovassa asunto. Tohtori Zhivagon julkaisun jälkeen ja poliittisen ajojahdin kiihtyessä oli todellinen uhka, että Pasternakilta viedään asumisoikeus huvilassa. Niin ei kuitenkaan tohdittu lähinnä kai ulkomaisten protestien pelossa tehdä. Peredelkinosta löytyy tietoa myös täältä.

Boris Pasternakin huvila kuvattuna heti Pasternakin hautajaisten jälkeen vuonna 1960

….

Varsinaisina päälähteinäni on kaksi teosta Dmitri Bykovin Pasternak-elämäkerta ja Peter Finnin ja Petra Couveen kirja The Zhivago Affair – The Kremlin, the CIA and the Battle over a Forbidden Book. Tuo teos valmistui vuonna 2014. Minun käytössäni on ollut sen venäjänkielinen versio. Kolmattakin teosta käytän (Анна Сергеева-Клятис, Пастернак в жизни) sekä eräitä netistä lukemiani artikkeleita ja muita tekstejä, joista yksi on Ivan Tolstoin radio-ohjelma. Oheisesta linkistä se löytyy tekstitettynä.

II.                  Kihinää

Joulukuun viimeisinä päivinä 1955 Pasternak sai elämäntyönsä valmiiksi. Vuoden 1956 alussa hän alkoi tarjota sitä kärsimättömänä eri tahoille julkaistavaksi. Siihen kuitenkin suhtauduttiin nihkeästi, päätöstä sai odottaa. Hän piti romaania kruununa elämäntyölleen ja sen julkaisemisen hän katsoi elämää suuremmaksi asiaksi. Hän oli koko kirjoitusprosessin alusta lähtien pitänyt lähipiiriään tietoisena kirjoitusprosessin etenemisestä.  Hän oli antanut teosta ystävilleen myös luettavaksi kommentteja varten. Mielipiteet romaanista jakaantuivat, mutta kirjailija itse oli varma sen merkittävyydestä. On kuttuja, että 50-luvun alkupuolella Pasternakista tuli joskus jopa taakka. Ihmiset saattoivat vältellä tietoisesti Pasternakia, ettei olisi tarvinnut kuulla pitkästyttäväksi katsomaansa puhetta romaanista.

Kun asia tuntui jämähtäneen paikalleen, tuli mahdollisuus tarjota romaania Italiaan. Italialainen kommunistipuolueen kanssa veljeillyt liikemies Feltrinelli oli perustanut kustantamon ja halusi julkaista uutta neuvostoliittolaista proosaa.  Käsikirjoitus toimitettiin hänelle huhtikuussa 1956 ja romaania alettiin heti kääntää. Kääntäjä ihastui teokseen, käännösprosessi eteni ripeästi, mutta romaani saatiin julkaistua vasta vuoden 1957 loppupuolella. Romaani aiheutti heti kirjallisen ja poliittisen sensaation. Romaania ryhdyttiin heti kääntämään eri kielille ja toki haluttiin julkaista myös venäjänkielinen versio. Menen kuitenkin vielä tarkemmin noihin tapahtumiin.

Antaessaan käsikirjoituksen Italiaan Pasternak edelleen uskoi, että romaani voidaan julkaista Neuvostoliitossa.

Jo romaanin valmistumisesta lähtien alkoi Neuvostoliitossa kulissien takana kihistä. Kihinä vain kiihtyi, kun Pasternak oli antanut romaanin käsikirjoitukset Italiaan. Syksyllä Novyj mir –aikakauslehdessä tehtiin salainen muistio perusteista, miksei romaania voida julkaista. Siihen vaadittiin muutoksia, mihin Pasternak ei tietenkään suostunut ja lievästi ilmaisten myös kiihtyi tapahtumien kulun johdosta. Muistio julkistettiin heti Nobelin palkinnon myöntämien jälkeen lokakuussa 1958.

Helmikuussa 1957 Pasternak tutustui nuoreen ranskalaiseen slavistinaiseen, joka osallistui Moskovassa pidettyyn slavistikokoukseen.  Hän sai Pasternakilta mukaansa vielä yhden käsikirjoituksen romaanista. Tarkoituksena oli ranskantaa romaani ja julkaista. Myöhemmin julkaisuoikeuksista nousi riitaa Feltrinellin kustantamon kanssa. En sitä nyt käsittele, totean kuitenkin, että Pasternak joutui noissa tekijänoikeusasioissa liian suuriin saappaisiin. Häntä vietiin kuin vierasta sikaa ja voittajana hääri Feltrinelli. Yhtä kaikki, riidoista huolimatta romaanin ranskankielinen laitos julkaistiin kesäkuussa 1958.

Feltrinelli odotti romaanin julkaisulupaa Pasternakilta. Pasternak alkoi uskoa, ettei romaani näe ainakaan hänen elinaikanaan Neuvostoliitossa päivänvaloa ja syksyllä hän antoi Feltrinellille luvan julkaista romaani. Feltrinelli hyvien tapojen mukaisesti kysyi neuvostoliittolaiselta osapuolelta asiasta ja siellä pyydettiin vielä odottamaan. Siinä välissä puolalainen aikakauslehti Opinie julkaisi teoksesta katkelman. Pasternak kutsuttiin Neuvostoliiton kirjailijaliittoon, mutta hän ei mennyt vedoten sairastumiseen ja lähetti paikalle oikean kätensä Olga Ivinskajan, joka siis paljolti hoiti näitä kansainvälisiä asioita. Ivinskajalta vaadittiin, että käsikirjoitus oli palautettava Italiasta Neuvostoliittoon.

Neuvostoviranomaiset pyrkivät vaikuttamaan myös Italian kommunistisen puolueen kautta. Feltrinelli piti päänsä. Suhteet puolueeseen kylmenivät, mutta puolue ei kuitenkaan halunnut luopua suuresta tukijastaan. Feltrinellin mielestä kirja on aarre ja hän aikoo sen julkaista. Neuvosto-osapuoli uhkasi Feltrinellia oikeustoimilla. Se vaati käsikirjoitukseen ”tyylillistä muokkausta”, mikä sai Pasternakin yhä enemmän raivoihinsa.

Feltrinelli - miljonääri, kirjankustantamon johtaja, kommunisti

Romaani julkaistiin 23. päivänä marraskuuta 1957. Siitä tuli heti sensaatio ja se nousi myyntilistojen kärkeen. Feltrinellin kustantamoon alkoi virrata myyntituottoja. Neuvostoliiton keskuskomitean kulttuuriosasto vaati Pasternakilta, että ulkomaalaisille toimittajille järjestettäisiin lehdistötilaisuus, jossa tämä kieltäytyisi romaanista. Se järjestettiinkin joulukuun 17. päivänä Pasternakin huvilalla mutta viranomaisten yllätykseksi Pasternak ilmoitti olevansa harmissaan vain yhdestä asiasta – siitä, ettei romaania ole julkaistu hänen kotimaassaan. Hän lisäsi, että romaania on kritisoitu sitä lukematta.

Romaanin julkaisun myötä Pasternakille alkoi virrata kirjeitä ympäri maailmaa. Hänen suoruutta ja avoimuutta ihailtiin. Maan viranomaiset olivat ymmällä. Toistaiseksi käyttäydyttiin siististi, pyrittiin vaikuttamaan kulissien takana. Mistään vainosta tai ajojahdista ei ollut vielä kyse. Kihinä oli kuitenkin kehittymässä myrskyksi. Lopullista hullunmyllyä saatiin vielä odottaa.

Vuonna 1958 romaani julkaistiin useilla kielillä. Se julkaistiin CIA:n toimesta myös venäjäksi ja sitä jaettiin lännessä liikkuville neuvostoturisteille. Yhtenä tärkeänä paikkana oli Belgiassa pidetyt kansainväliset messut, johon myös Neuvostoliitto virallisesti osallistui. Romaania jaettiin Vatikaanin paviljongissa. Romaani oli painettu erityisen ohuelle paperille, jotta se olisi voitu helposti viedä mukana Neuvostoliittoon.

 

Vatikaanin näyttelypaviljonki, josta käsin Tohtori Zhivagoa jaettiin

Neuvostoviranomaisten tietoon alkoi tulla arveluja, että Pasternakille saatettaisiin myöntää Nobelin kirjallisuuspalkinto. Länsimaiden ilmapiiriä kohun myötä tutkittiin tarkasti ja siihen pyrittiin vaikuttamaan, toki hyvin heikoin eväin. Yhtenä kestoehdokkaana palkinnon saajaksi oli ollut myös Mihail Sholohov. Oli tiedossa, että Sholohov oli jälleen ehdolla ja neuvostolehdistössä nostettiinkin hyvin näkyvästi esille Sholohovin tuotantoa ja hänen merkitystään maan kulttuurielämässä.

Oli liikkeellä myös huhuja, että palkinto saatettaisiin jakaa Pasternakin ja Sholohovin kesken. Tämäkin vaihtoehto oli neuvostoliittolaisten käsiteltävä ja miettiä mahdollista toimintastrategiaa. Katsottiin, että siinä tapauksessa Sholohovin pitäisi mielenosoituksellisesti kieltäytyä palkinnosta, koska hänet vedettäisiin mukaan neuvostovastaiseen toimintaan. Ja totta kai Pasternakilta myös vaadittiin kieltäytymistä. Kirjailijaliitto kehotti vanhan kaartin kirjailijoita vaikuttamaan Pasternakin kannanottoihin.

Kun palkinto sitten myönnettiin 23. lokakuuta 1958, niin samana päivänä puolueen keskuskomitea hyväksyi asetuksen ”Boris Pasternakin panettelevasta romaanista”. Siinä romaani tulkittiin suoraksi hyökkäykseksi vallankumouksen saavutuksia kohtaan ja sen nähtiin pilkkaavan kansaa, joka tuon vallankumouksen oli toteuttanut.  Sen mukaan Pasternak oli muka osallisena maalle vihamielisessä kylmää sotaa lietsovassa kampanjassa.  Tuon asetuksen mukaisesti seuraavina päivinä maan valtalehdistön etusivuille ilmestyi Pasternakia parjaavia kirjoituksia. On mainittava yksi tuttu nimi, joka oli kaiken tämän takapiruna - puolueen pääideologina toiminut Mihail Suslov. Hän vaati, että on otettava heti yhteyttä Konstantin Fediniin, että tämä pyrkisi vaikuttamaan Pasternakin kantoihin. Tässä välikätenä oli keskuskomitean kulttuuriosaston sihteeri D. Polikarpov. Fedin totteli kuin uskollinen häntäänsä heiluttava koira.

Kaikesta paistoi läpi se, ettei kirjaa ollut edes vaivauduttu lukemaan. Oltiin sodassa, poteroissa.  Maassa oli erilaisia näkemyksiä, joiden takaa politrukit nousivat eturintamaan. He aloittivat ”fantastisia typeryyksiä ja säädyttömyyksiä” täynnä olevan kampanjansa. Tässä tilanteessa paine oli niin kova, että ns. tolkun ihmiset pistivät päänsä pensaaseen ja vaikenivat. Pelättiin oman työnsä ja asemansa puolesta. Huolimatta vapaammasta suojasään ajasta historian kokemuksista tiedettiin, että vastustamisesta voi joutua maksamaan kalliin hinnan.

Pasternak itse oli hyvin hämmentynyt siitä, että hänet oli vedetty mukaan politiikkaan ja kansainvälisiin suurvaltojen väliseen kylmään sotaan. Hän ei ollut luonteeltaan poliittinen henkilö. Sen pystyy havaitsemaan jokainen, joka tuntee miehen menneisyyden. Kun sittemmin myös CIA oli mukana levittämässä romaania, pystyi Pasternak vain avuttomana seuraamaan tapahtumien etenemistä. Se ei kuitenkaan saanut häntä kieltäytymään itse romaanista. Hän katsoi palkinnon olevan vain kunniaksi hänen isänmaalleen ja piti siitä käsityksestä kiinni, katkeraan loppuun asti.

Palkinto ei sinällään ollut suuren suuri yllätys, sillä hän oli ollut ehdokkaana useita kertoja aiemmin, ensimmäisen kerran vuonna 1946. On muistettava, että hän ei saanut palkintoa romaanistaan vaan tuotannostaan yleensä.  Akatemian perusteluissa Pasternakin lyriikkaa ylistettiin mutta lisäksi painotettiin myös Tohtori Zhivagon merkitystä. Sen katsottiin ansiokkaasti jatkavan 1800-luvun venäläisen romaanitaiteen perinteitä. Se nostettiin siis Pasternakin tuotannon eräänlaiseksi kruunuksi. Romaani kuitenkin poikkesi 1800-luvun perinteestä siinä mielessä, että se oli symbolistinen romaani, ei realistinen. Dmitri Bykovin mukaan monet ovat torjuneet romaanin, koska ovat lukeneet sitä kuin realistista kertomaperinnettä noudattavaa teosta. Tässä hän viittaa kirjan saamaan vastaanottoon, kun se julkaistiin lopulta Neuvostoliitossa 80-luvun lopussa. Romaani on kuitenkin erityylinen, johon olennaisena kuuluvat myös oheisaineistona Tohtori Zhivagon runot, joita on 25 kappaletta. Bykovin mukaan romaania on luettava pienissä osissa pitkänä ajanjaksona. Kyseessä on tyyliltään lyriikan ja kertomataiteen synteesi. Samanlaisia kokeiluja Pasternak oli tehnyt jo 20-luvulla.

. 

Kun tieto Nobel-palkinnosta julkistettiin, mies joutui kuitenkin mukaan todelliseen hullunmyllyyn. Hänet erotettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitosta, mikä oli sensaatio siinäkin mielessä, että hän oli liiton perustajajäsen ja Maksim Gorkin hyväksymä. Sitten hän sai osakseen kaikenlaista uhkailua, nimittelyä ja vihapuhetta. Lisäksi KGB hääräsi taustalla. Toisaalta oli myös myönteisiä vaikutuksia. Kansainvälinen huomio oli suuntautunut Pasternakiin. Hänelle tulvi myötätunnon osoituksia ympäri maailman. Ja hän kävi kirjeenvaihtoa monien tunnettujen kirjailijoiden kanssa. Myös hänen kotonaan Peredelkinossa kävi paljon vieraita. Miehen ennestään hauras terveys joutui koetukselle.

III.                Lisää tuntemuksia ja tunnelmia vuodelta 1958

Terveyden heikentyminen alkoi näkyä vuoden 1958 alussa. Tammikuun lopussa hänelle diagnosoitiin virtsarakon tukkeuma. Nousi korkea kuume, toinen jalka kipeytyi. Hänelle ei onnistuttu aluksi saamaan täysipainoista hoitoa. Vuotta aiemmin hänelle oli Kirjailijaliitossa sanottu, että Pasternak ei ansaitse Kremlin sairaalan palveluita. Vaimo teki hänelle sinappikylpyjä ja sairaanhoitaja asetti hänelle kotioloissa katetrin. Peredelkinossa asuva naapuri Kornei Tšukovski kävi hänen luonaan helmikuun kolmantena päivää. Hänellä oli vaivoja, vaikka alussa hän tuntuikin olevan hyvällä tuulella. Hän pyrki tapansa mukaan peittämään vaivansa. Naapuri huomasi, että hän luki Henry Jamesia ja kuunteli radiota. Yhtäkkiä kivut taas alkoivat ja kasvoista näkyi tuskaa. Tšukovski raivostui siitä, että Pasternakille ei ollut järjestetty pätevää hoitoa. Hän matkusti heti Moskovaan ja järjesti hänet hyvään sairaalaan. Ambulanssi nouti hänet välittömästi. Parin kuukauden ajan hän oli hoidossa. Voimat olivat ehtyneet eikä hän voinut paljoa työskennellä. Suurin osa ajasta meni siinä, kun hän vastaili hänelle ulkomailta lähetettyihin runsaslukuisiin kirjeisiin. Tuli myös aika mietiskelylle ja pohdinnoille. Hän kirjoitti ystävälleen Gruusiaan:

”Yhä enemmän ja enemmän kohtalo vie minua minne tahtoo. Minullakin on siitä vain siitä hämärääkin hämärämpi aavistus. Ehkä vasta monien vuosien kuluttua kuolemani jälkeen selvenee, mikä on ollut viime vuosieni tuotannon perustana…”

Pasternak pääsi sairaalasta kotiin huhtikuussa. Lidia Tšukovskaja tapasi hänet isänsä kodissa. Ensi vaikutelma oli, että hän oli nuorekas ja komea, kuin uudestisyntynyt.

Hänestä huokui traagisuus, mikä ennenkin oli hänestä näkynyt. Nyt se kuitenkin ilmeni entistä selvemmin. ”Ei näkynyt uupumusta, ei ollut vanhentumisen merkkejä, vaan kohtalonomaista traagisuutta.” Isä Konstantin oli samaa mieltä. Hän loi neron vaikutelman.

Jotakin hänessä oli, joka sai monet – varsinkin naiset – hullaantumaan.

Tähän yhteyteen liitän muitakin aikalaisten huomioita Pasternakin olemuksesta noilta ajoilta. Hän käyttäytyi edelleen kuin nuorukainen, reippaasti ja edustavasti. Vaikka sairaudet jäytivät, hän ei antanut sen näkyä.  Hän oikeastaan säteili energiaa ympärilleen, vaikka varsinkin vuoden 1959 lopulla kivut alkoivat jo kiusata normaalia elämää. Hän vähätteli niitä ja yritti painaa ne pois mielestä. Hän ei halunnut luopua tavanomaisesta elämänrytmistään. Vertailukohdaksi on mm. otettu vuonna 1958 kuollut Mihail Zoštšenko, joka oli myös joutunut ajojahdin uhriksi. Se näkyi hänen ulospäin, hän liikkuikin kuin elävä ruumis. Pasternak oli täydellinen vastakohta. Luulisin, että selitys on osittain myös luomisvoiman ehtymisessä.

Kaikkien jännitteiden keskellä Pasternak koki asioita voimakkain tuntein. Ranskankielinen laitos romaanista ilmestyi kesäkuussa 1958. Kun Pasternak näki romaanin, hän liikuttui kyyneliin. Samassa kuussa Albert Camus kirjoitti Pasternakille ja liitti kirjeeseen mukaan Uppsalassa pitämänsä luennon. ”En olisi mitään ilman 1800-luvun Venäjää”, Camus kirjoitti, ”teidän kauttanne olen uudelleen avannut itselleni sen Venäjän, joka on ruokkinut ja tukenut minua.” Tuon on pitänyt lämmittää mieltä.

Syyskuussa romaani ilmestyi Britanniassa ja USA:ssa. New York Timesin kirja-arvostelija totesi, että Pasternakin romaani on yllätys niille, jotka tuntevat viimeisten 25 vuoden aikana ilmestyneitä neuvostoromaaneja. Kirjoittajan mukaan tuntuu oikeastaan ihmeeltä, että ”Pasternak on asunut lähes koko elämänsä Neuvostoliitossa ja on voinut silti torjua valtavan ulkoisen painostuksen, kestänyt yhteiskunnan asettamat rajoitteet ja kyennyt tuottamaan mitä korkeimmassa määrin riippumattoman teoksen, josta huokuu vahvoja tunteita ja epätavallisen kuvauksellista voimaa”.

Oli kyllä myös kritiikkiä. ”Jos sen olisi kirjoittanut joku venäläisemigrantti tai amerikkalainen tai englantilainen, se tuskin olisi nostanut samanlaista kohua.” Näin kirjoitti toinen kriitikko New York Timesiin.

IV.                Myrskyn silmässä

Kun Tukholmasta tuli lokakuun 23. päivänä 1958 lopullinen uutinen Nobel-palkinnosta, alkoi noin viikon kestänyt tapahtumien vyyhti, jota voi pitää hullunmyllynä. Kerron siitä jotakin, mutta tapahtumien kulusta on lähteissäni hieman toisistaan poikkeavaa tietoa. Siksi vältän kertomasta liikoja.

Nobel-säätiön sihteeri Anders Österling lähetti Pasternakille sähkeen, jossa hän onnitteli Pasternakia tälle myönnetystä kirjallisuuspalkinnosta ja kutsui Pasternakin Tukholmaan 10. joulukuuta noutamaan palkintoaan. Pasternak vastasi joko saman iltana tai seuraavana päivänä ranskankielisellä sähkeellä, jossa ilmaisi olevansa palkinnosta ”kiitollinen, liikuttunut, ylpeä ja hämmentynyt”. Kerrotaan hänen myös tavanneen länsimaisia toimittajia, joille hän kertoi tuntevansa suurta iloa ja hän kokee saavan siitä suurta moraalista tukea. ”Tänään minun iloni on yksinäistä iloa”, hänen kerrotaan lausuneen nähtävästi samana päivänä, kun palkinto myönnettiin. Jo samana iltana, yömyöhällä, naapurissa asuva kirjailija Vsevolod Ivanov riensi häntä onnittelemaan.

Varsinaisesti päätöstä juhlittiin seuraavana päivänä, jolloin sattui myös olemaan Pasternakin vaimon Zinaidan syntymäpäivä. Paikalle oli ilmestynyt Pasternakin hyvä naapuri lastenkirjailija Konstantin Tšukovski lapsenlapsensa kanssa. Myös Gruusiasta oli tullut pitkäaikainen ystävä, talon vakiovieras Nina Tabidze ja tuonut mukanaan tuoreita hedelmiä ja vihanneksia. Zinaida näytti juhlastaan huolimatta myrtyneeltä. Hän selvästikin aisti jotain uhkaavaa olevan edessä eikä voinut siksi täysillä yhtyä aviomiehensä vilpittömään iloon. Toisaalta eräässä vaiheessa hänen kerrotaan pohdiskelleen, minkä puvun hän laittaa Tukholman palkintoseremoniaan ylle.

Tuosta tilaisuudesta on olemassa kuvamateriaalia. Oheisessa kuvassa Pasternak ja Tšukovski nostavat viinimaljaa. Tšukovski vitsailee, että nyt Pasternakin on vihdoinkin hankittava frakki, kun menee noutamaan Ruotsista palkintoa.  Sivusta tapahtumaa seuraa jännittyneen loinen vaimo Zinaida. Näkee, että hän ei osaa palkinnosta aidosti iloita. Muilla kuitenkin tuntuu olevan hauskaa eikä mitään mörköjä seinistä hyppele. Läsnä kerrotaan olevan myös ulkomaalaisia toimittajia, joita ei kuitenkaan näy.

Todettakoon, että Tšukovski ei itse ollut lukenut romaania. Hän oi ollut jossakin lukutilaisuudessa eikä ollut kuulemastaan pitänyt, mutta hänellä oli kuitenkin sympatiat Pasternakin puolella. Hän ei voinut hyväksyä sitä panettelua ja kiusantekoa, johon Pasternak oli vallanpitäjien taholta joutunut. Kyse oli siis yleisinhimillisyydestä. Myöhemmin hän joutui selittelemään osallistumistaan. Hän toteaa, että Pasternak ei tajunnut toimineensa isänmaataan vastaan. Tšukovskin poika Nikolai oli kirjailijaliitossa merkittävässä virassa ja osallistui aktiivisesti Pasternakin parjauskampanjaan. Pasternakin kerrotaan ymmärtäneen tämän ratkaisua. Hän oli onnistunut hankkimaan työnsä suurin ponnistuksin eikä halunnut sitä menettää.

Sitten oli se toinen tapaus, joka rikkoi Pasternakin tunnelman ainakin hetkeksi. Hänen luokseen tuli Keskuskomitean kulttuuriosaston sihteerin D. Polikarpovin lähettämänä kirjailija ja kirjailijaliiton hallinnon jäsen Konstantin Fedin. Hän oli pitkäaikainen Pasternakin ystävä 20-luvulta lähtien. Nyt hän kuitenkin ilmestyi Pasternakin kotiin kuin virkamies, ei edes onnitellut talon emäntää juhlapäivän johdosta, puhumattakaan Pasternakia. Hän käyttäytyi hyvin kylmäkiskoisesti ja miehet kävivät lyhyen keskustelun yläkerrassa Pasternakin työhuoneessa.

Tärkein viesti Fediniltä oli, että Pasternakin on kieltäydyttävä palkinnosta. Kirjailijan kotona odottaa Polikarpov Pasternakin vastausta vaatimukseen. Pasternak torjuu vaatimuksen, Hän ei aio kieltäytyä palkinnosta, mutta vastaa kuitenkin miettivänsä asiaa. Fedin poistuu talosta vihaisena mutisten vielä lähtiessä vaimolle, että palkinnosta voi olla arvaamattomia seurauksia. Pasternak ei mene Fedinin luo eikä Polikarpov jää odottamaan vastausta.

On todistajain tietoa siitä, että Fedinin vierailu oli monessa suhteessa Pasternakille järkytys. Hänen kerrotaan jopa menettäneen hetkeksi tajuntansa.

Kerrotaan, että vielä tässä vaiheessa Pasternak uskoi, että myös kirjailijaliitossa palkinnon katsotaan maalle kunniaksi.

Erityisen suuresti Pasternakia ärsytti se, että Fedin totesi Keskuskomitean kulttuuriasiain sihteerin Polikarpovin odottavan vastausta hänen luonaan. Tällä tavalla puolueen virkailija käytti Pasternakin ystävää suostuttelemiseen ja kaiken lisäksi ystävä oli alentunut tuonkaltaiseen toimintaan. Pasternak kuitenkin vielä totesi, että hän miettii asiaa ja tulee myöhemmin samana iltana kertomaan vastauksensa tämän kotiin. Hän ei kuitenkaan mennyt, eikä Polikarpovkaan jäänyt häntä Fedinin luokse odottamaan.

Tästä alkoi kone pyöriä. Lehdistö ja muu media aloitti valtavan parjauskampanjan. Pasternak lyötiin maanrakoon.

Nuorisoa ilmestyi Peredelkinoon Pasternakin huvilan ympärille heittelemään kiviä, parjaamaan runoilijaa ja huutelemaan antisemististä vihapuhetta. Perhe ja Pasternakin lähipiiri ei saanut hetken rauhaa. Kaikki tunsivat elävänsä kuin häkissä yltä päältä leviävän vihan paineessa. Itse Pasternakia ei uskallettu päästää ykin ulos, koska pelättiin, että hänelle voisi tapahtua jotakin.

Toisaalta Pasternak ei tuntunut välittävän. Hänhän ei esimerkiksi lukenut lehtiä. Luova työ jatkui, mies hoiti tehtäviään ja katsoi asioihin järjellä. Yhteyksiä sekä ulkomaille että oman maan kirjailijoihin oli runsaasti. Kirjeenvaihto jatkui kuten ennen.

Pasternak jopa yritettiin leimata syyntakeettomaksi. Hänen toimensa katsottiin olevan Olga Ivinskajan ja tämän tyttären junailemaa. Epäilyttäviä viestejä levisi myös Italiaan.  Pasternak oli kuitenkin lujana. Hän ilmoitti itse olevansa järjissään ja kehotti olemaan uskomatta nomenklatuuran välittämiä tietoja.

Rankin juttu oli kuun lopussa pidetty kirjailijaliiton suurkokous, johon osallistui 800 kirjailijaa. Siinä vaadittiin mm. hyvin voimallisesti Pasternakin karkottamista maasta. Se oli miehelle suora isku vyön alle, koska hän tunsi olevansa todellinen patriootti eikä missään tapauksessa halunnut, että hänet olisi karkotettu Venäjältä. Lopulta hänet vain erotettiin kirjailijaliiton jäsenyydestä.

Pasternak saatiin lopulta allekirjoittamaan kirje, jossa hän kieltäytyy palkinnosta. Mutta hän ei kieltäytynyt romaanistaan tai vakaumuksestaan, minkä vuoksi myös kieltäytyminen menetti painoarvonsa. Ivinskaja tunsi kirjeestä syyllisyyttä. Hän katsoi painostaneensa Pasternakia. Palkinnosta ei olisi hänen mukaansa pitänyt kieltäytyä. Ivinskaja oli todella ”osittain syyllinen”. Hän oli joutunut Pasternakin vuoksi jo elämässään kokemaan neljä vuotta vankileirielämää. Nyt hän uhkailujen myötä pelkäsi henkensä edestä ja tähän vedoten Pasternakin kirjoittaman kirjeen.

…

Myös Kirjallisuusinstituutin opiskelijat värvättiin mielenosoituksiin. Yllättäen huomattavan moni jäi niihin kuitenkin osallistumatta ja vain kolmannes opiskelijoista allekirjoitti vaatimuksen Pasternakin erottamisesta kirjailijaliitosta. Mielenosoitusten julisteissa Pasternak kuvattiin Juudas Iskariotin hahmossa.

Palaan vielä pariin viikon tapahtumaan. Lokakuun 27.päivänä Pasternak meni Moskovaan. Mukanaan hänellä oli naapuri Koma Ivanov. Ystävät eivät uskaltaneet päästää Pasternakia mihinkään yksin, sillä pelättiin provokaatioita. Pasternak oli alustavasti menossa kirjailijaliiton johtoryhmän kokoukseen, jossa oli tarkoitus valmistella suurta kokousta. Lähinnä Koma Ivanovin ansiosta Pasternak ei sinne kuitenkaan mennyt. Arveltiin, että läsnäolo olisi voinut provosoida kirjailijakollegat vielä jyrkempiin kannanottoihin. Viestin hän sinne kuitenkin laati.

Eräs lausunto on jäänyt tapahtumaketjussa historiaan. Se tehtiin 29. lokakuuta Komsomolin keskuskomitean kokouksessa. Siellä puheenjohtaja V. Semitšastnyj totesi kutakuinkin niin, että sika ei koskaan tee tarpeitaan ruokaan, mutta Pasternak tekee. Kyseessä oli erään sananparren mukaelma, johon hän siis liitti Pasternakin. Tämä on kuvaava lausahdus. Samanlaista törkyä levisi läpi valtakunnan. Tuohon voi kuitenkin lisätä, että suuri osa kansasta oli oppinut suhtautumaan tiedotusvälineiden totuuteen hyvin kylmäkiskoisesti.

Lokakuun 29. päivänä fysiikan Nobel-palkinto myönnettiin neuvostoliittolaisille tutkijoille. Lehdessä ilmestyi artikkeli, jossa todettiin tuon palkinnon myönnetyn ”objektiivisten seikkojen perusteella” mutta kirjallisuudessa se on politikoinnin väline. Samana iltana tuli eräs merkittävä fyysikko Pasternakin luo kertomaan, etteivät he noin ajattele vaan arvostavat Pasternakin palkintoa todella korkealle.

Kuten jo totesin, Pasternak päätyi kieltäytymään palkinnosta. Ensin hän lähetti asiasta sähkeen Ruotsiin. Sitten hän kirjoitti Nikita Hruštšoville kirjeen, jossa hän kertoi kieltäytymisestään pyytäen samalla, että häntä ei karkotettaisi maasta, sillä se merkitsisi hänelle samaa kuin kuolema. Kirje oli kuitenkin taitavasti kirjoitettu. Hän ei kieltäytynyt kirjastaan eikä omasta vakaumuksestaan. Hän päätyi vain toteamaan, ettei ota palkintoa vastaan. Tuo ratkaisu sai lopulta nomenklatuuran vain enemmän raivoihinsa. Ja toisekseen Neuvostoliitto menetti tuon ratkaisun myötä paljon, sillä Pasternak oli luvannut luovuttaa palkintorahat rauhanrahastoon, valtion hyväksi. Ivinskajan tytär toimitti kirjeen keskuskomiteaan myöhään illalla 30. lokakuuta. Seuraavana päivänä oli vuorossa tuo kirjailijaliiton suurkokous.

Kokoukseen liittyy sellainen yksityiskohta, että sen puheenjohtajana toiminut  Sergei Smirnov oli vielä valmistavassa kokouksessa puolustanut Pasternakia. Neuvostoliittolaisen tavan mukaan puolueen jäsenten on kuitenkin päätösten jälkeen seisottava kollektiivisesti niiden takana. Näin ollen myös Smirnov joutui vaihtamaan kantaansa, eikä siinä tuntunut olevan ongelmia.

Pasternak ei osallistunut tähänkään kokoukseen. Siellä poissaollutta marttyyria vastaan huusi koko armeija. Mukana oli tosin tällä kertaa myös puolueen ulkopuoliset jäsenet, jotka edustivat lievempää kantaa. Näin ollen voitolle päätyi kanta, että kirjailijaa ei pidä karkottaa, pelkästään erottaa kirjailijaliitosta (millä jo sinänsä olisi saattanut olla rajuja seurauksia). Joka tapauksessa Pasternakia vastaan kiehui kokonainen kirjailijoiden armeija, joukossa hyvin nimekkäitä henkilöitä. Kukaan heistä ei ollut kuitenkaan romaania lukenut.

Itse mietin, olisikohan yhtenä syynä vihanpurkauksille ollut myös taiteilijoille niin kovin tavallinen ammattikateus.

Kokouksen puheenjohtaja Sergei Smirnov piti ensimmäisen puheen. Hän politisoi Pasternakin toimintaa ja yhdisti hänet sellaiseen Hitlerin suosijaan kuin Knut Hamsun.

Muista puheenvuoroista mainitsen vain runoilija Boris Slutskin. Hän tuomitsi Pasternakin, ei kuitenkaan ollut kaikkein jyrkimpiä. Myöhemmin hän katui päätöstä ja kärsi siitä oikeastaan koko ikänsä.

Bykov käsittelee tarkemmin Slutskin tapausta. Tämä koki elämässään samanlaisia maailmankatsomuksellisia kriisejä, kuin Pasternak. Slutski kuitenkin tukeutui enemmän valtion ideologiaan. Hän osallistui maailmansotaan ja nousi sodassa majuriksi. Sota päättyi kuitenkin vakavaan loukkaantumiseen, josta selvisi erinäisten kallonporausten jälkeen hengissä. Pasternakin tukipisteenä ja kivijalkana oli kristinusko, niin kuin Tohtori Zhivagon runoista käy ilmi.

Jevgeni Jevtušenko osallistui myös kokoukseen. En tiedä, miten hän äänesti. Hänen kerrotaan pyytäneen puheenvuoroa, mutta sitä ei hänelle myönnetty. Hän kertoo ihmetelleensä Slutskin ratkaisua nousta Pasternakia vastaan. Keskustelujen pohjalta hän odotti toisenlaista kantaa.

Tämän jälkeen Slutskin elämä alkoi mennä huonompaan suuntaan. Tosin ratkaisevana tekijänä siinä oli vaimon sairastuminen ja kuolema. Sen jälkeen mies joutui mielisairaalaan ja loppu oli kurja.

Ivinskaja on todennut muistelmissaan, ettei saa tuomita niitä, jotka ennen äänestystä katosivat vessaan tai jollain muulla keinoin pyrkivät välttämään äänestyksen. Se oli passiivista vastarintaa. Tuohon aikaan tuollainenkin vastarinta oli rohkea teko. Tosiasiassa kai – tämä on oma arveluni, jonka toki olen jostakin poiminut - harva kuitenkin taisi mennä sinne vessaan. Jotkut kyllä puolustelivat itseään sillä, mutta jos laskisi kaikki nuo henkilöt, niin vessan on täytynyt olla  äänestyksen aikaan melko täynnä.

Joka tapauksessa monet kokouksen osanottajat olivat Pasternakin läheisiä kumppaneita vuosien takaa. He olivat joutuneet kohtaamaan vallanpitäjien taholta monenlaisia koiruuksia. Voisi kai ihmetellä, miksi he kääntyivät yhtäkkiä byrokraattien puolelle. Tai ehkä siinä toimi vain terve itsesuojeluvaisto. Ja samalla päästiin purkamaan piilossa pidettyjä tuntemuksia Pasternakin omaa egoaan korostavaa kirjailijanpersoonaa kohtaan.

…

Puolue ja valtakoneisto tajusi, että olisi hyvin uhkarohkeaa tehdä liian rajuja päätöksiä. Kansainväliset piirit voivat tehdä Pasternakista marttyyrin. Länsimaiden silmissä kuva puutarhassaan häärivästä Pasternakista oli mielessä yhtä kirkkaana kuin maata kyntävä Tolstoi. Koko maailma oli keskittynyt seuraamaan Pasternakin Golgataan kärsimysnäytelmää. Hänestä oli tullut eräänlainen symboli.

Lokakuun viimeisen päivän iltana Polikarpov soitti Olga Ivinskajlle. Hän sanoi, että Pasternak on haettava keskuskomiteaan. Sekä Pasternak että Ivinskaja luulivat, että itse Hruštšov ottaa heidät vastaan. Loppujen lopuksi vastassa oli pelkästään Polikarpov. Keskustelusta tuli avoin ja Pasternak käyttäytyi melko häikäilemättömästi oman arvonsa tuntien. Kerron keskustelusta pari yksityiskohtaa.

Kun Polikarpov totesi vihaisena, että kansan vihaa ei voi mikään pysäyttää. Niin Pasternak vastasi hänelle päin naamaa. Olen kyllä suomentanut sen suhteellisen "rohkeasti".

”Kuinka kehtaatte, Dmitri Aleksejevitš! Mikä ihmeen ’kansan viha’? Onhan teissä jotain inhimillistä. Kuinka te heittelette tuollaisia sapluunoita! Kansa on pyhä sana ja te vedätte sen esille kuin jotain julpin nurkasta pissihädässä.”

Polikarpov huokaisi äänekkäästi, käveli huoneessa edestakaisin ja rauhoittui. Sitten hän muutti tyyliään, taputti Pasternakia selkään ja kaverillisesti elehtien totesi: ”Oi, oi setä, kylläpäs sinä puuron keitit…”

Ivinskajan muistelmien mukaan Pasternak ei voinut sietää, jos häntä nimiteltiin vanhukseksi tai sedäksi (Polikarpov käytti sanaa vanhus). Pasternak ei kuitenkaan suuttunut tuon sanan vuoksi vaan siitä, että tuo virkamies sinutteli Nobelin palkinnon saajaa ja maailman tunnetuinta Neuvostoliiton kansalaista.

”Lopettakaa tuollaiset virret, minun kanssani ei noin keskustella”, oli Pasternakin reaktio.

”Keitit, keitit, puukotit Venäjää selkään…” Polikarpov ehkä yritti olla vitsikäs kun alkoi toistella lehdissä esiintyneitä leimakirveitä, mutta Pasternak toi hänet maan pinnalle. Hän ei halunnut lähteä tuollaiseen leikkiin. Hän koki sen loukkauksena.

”Sallikaa ottaa sananne takaisin! Teidän kanssanne on keskustele.” Tuon jälkeen Pasternak alkoi teatraalisin elein poistua ovelle päin. Polikarpov hätääntyi ja pyysi Ivinskajaa pidättelemään Pasternakia. Näytelmä loppui siihen, että Polikarpov perui lopulta sanansa ja päästiin jonkinlaiseen sopuun.  

Lopussa Paternak sai kuulla Polikarpovin virallisen sanoman.  Keskuskomitea sallii Pasternakin jäädä kotimaahan, hän voi työskennellä mutta hänen täytyy välttää tapaamisia ulkomaalaisten kanssa. Sen Polikarpov ilmaisi kunnioittavalla äänensävyllä.

Sitten Pasternak vietiin takaisin Peredelkinoon. Autossa hän oli yhtä iloinen ja reipas kuin menomatkalla. Kiukkuisuudesta ei ollut minkäänlaisia merkkejä.

…

Jostain syystä keskuskomitea tuli Pasternakia vastaan. Ehkä ei haluttu liikaa kärjistää tilannetta eikä tehdä Pasternakista lännen silmissä marttyyria. Toki virallisissa tiedotuksissa kanta Tohtori Zhivagon neuvostovastaisuudesta oli edelleen näkyvissä. Haluttiin kuitenkin korostaa, että ”kapitalistinen paratiisi” on Pasternakillekin tämän niin halutessa avoinna.

Kansainvälisistä nimistä Pasternakia alkoivat tukea myös sellaiset kirjailijat, jotka yleensä ovat puolustaneet Neuvostoliittoa. Yksi tällainen oli John Steinbeck.

Pravdassa oli marraskuun 6. päivän numerossa (toisen lähteen mukaan 5. 11.) jonkinlainen kokoava kirjoitus. Siinä oli Pasternakin lähettämää kirjettä toki tarkoitusperäisesti lyhennelty. Yhtä kaikki, sen jälkeen ajojahti loppui lähes kokonaan. Pasternak sai entiseen tapaan häntä tukevia kirjeitä Pasternak. Ilmapiiri kuitenkin taas kylmeni helmikuussa 1959.

Kirjeenvaihtoa vuonna 1958

Pääministeri Anastas Mikojan Washingtonissa tammikuussa 1959 tutkii kirjakaupan näyteikkunaa

V.                  Vuoden 1959 helmikuun uusi kohu

Elämän myllerrys oli rajua. Vuoden 1959 alkupuolella alkoi taas myrsky. Ensin tammikuussa tuli kohtalokkaan tuntuinen riita Ivinskajan ja Pasternakin välille. Pasternak antoi rakastetulleen lupauksia yhteen muuttamisesta, mutta sitten perui lupauksensa. Ivinskaja katkaisi välinsä. Käytiin mykkäkoulua. Pasternak yritti soittaa, Ivinskaja löi luurin korvaan. Pasternak kirjoitti runon. Se oli se runo Nobelin palkinto, joka julki tultuaan sai neuvostoviranomaiset raivoihinsa ja mistä Pasternakiin kohdistunut panettelu sai uuden sytykkeen saaden aikalaisten silmissä miehen muuttumaan hetkessä vanhukseksi.

Ivinskajalle tarkoitetussa runossa loppu oli kuitenkin toinen. Siitä ilmeni, että runon tosiasiallisena kohteena oli Ivinskaja. Alkuperäisessä versiossa runoilija toivoi ”oikean käden pyyhkivän hänen kyyneleensä”. Ivinskaja oli Pasternakin oikea käsi, kuin ulkoasiain ministeri, joka hoiti lähes kaikkia kirjalliseen tuotantoon liittyviä käytännön asioita, erityisesti hänen yhteyksiään ulkomaille.

Pasternak poisti kaksi viimeistä säkeistöä, lisäsi niiden tilalle yhden uuden ja luovutti runon tammikuun viimeisenä päivänä Daily Mailin kirjeenvaihtajalle Anthony Brownille. Eräiden tietojen mukaan tarkoitus ei ollut sitä julkaista, vaan Pasternak toivoi, että se välitettäisiin eteenpäin länteen. Joka tapauksessa helmikuun 11. päivänä runo julkistettiin. Poliittinen eliitti tulkitsi sen taas provokaatioksi. Polikarpov piti sitä pahempana kuin edellinen. Sen mukaan länteen levisi ”käsitys”, että Pasternak olisi (muka) joutunut kotimaassaan hyökkäyksen ja poliittisen ajojahdin kohteeksi.

Marja-Leena Mikkolan hieno suomennos Pasternakin runosta Nobel-palkinto (Sisareni, elämä: runoja. 2003)

Valtakunnan pääsyyttäjä Roman Rudenko lähetti puolueen keskuskomiteaan salaisen muistion, jossa vaati Pasternakin kutsumista virallisiin kuulusteluihin neuvostovastaisen materiaalin levittämisestä länteen. Tämä tapahtui 20. helmikuuta.

Kuulustelu tapahtui vasta 14. maaliskuuta.

Sitä ennen oli vielä yksi tapaus, joka piti ensin saada pois päiväjärjestyksestä. Englannin pääministeri oli tulossa maahan viralliselle vierailulle. Vierailun oli määrä olla helmikuun lopussa. Pääministeri oli ilmaissut toiveenaan tavata henkilökohtaisesti Pasternakia. Maan johto päätti sen vuoksi, että Pasternakin on poistuttava tuon vierailun ajaksi Moskovasta ja Peredelkinosta. Pasternak päätti matkustaa vaimonsa kanssa ystäviensä luokse Gruusiaan. Lähtöpäivä oli tuo samainen 20. helmikuuta, kun Rudenko lähetti keskuskomitealle yllä mainitun salaisen muistion. Vierailu kesti maaliskuun alkuun. Emäntänä perillä oli Nina Tabidze.

Matka sujui yli odotusten. Pasternak piristyi ja tunsi olevansa voimainsa tunnossa. Hän ihastui nuoreen alle kaksikymppiseen kuvankauniiseen neitoon, he ulkoilivat yhdessä ja Pasternak lausui hänelle runojaan. Kyseessä oli gruusialaisen taiteilijan Lado Gudiashvilin tytär. Bykovin sanoin tyttö oli arvoituksellinen, surumielinen ja kiehtovan vanhanaikainen. Hänessä oli kaikkea sitä, mikä Pasternakia naisissa kiehtoi. Hän tuntui ihanteelliselta rakastetulta.

Yleensä hyvin surumielinen neito aivan kuin kirkastui tapaamisesta. Hän alkoi hymyillä ja hehkua, hän kääntyi ulospäin, elämä ympärillä alkoi kiinnostaa uudella tavalla. Hän näytti Pasternakille Tbilisin lähistöllä sijaitsevia kaivauksia. Tämä suunnitteli kirjoittavansa romaanin Gruusian muinaishistoriasta 900-luvulta ja kristinuskon tulosta Gruusian maaperälle. Päivät kuluivat nopeasti, kuin sadussa. Neito otti yhdessä olon kunnia-asiana.

Oli etukäteen sovittu, että vierailu järjestetään matalalla profiililla. Kuitenkin ystäviä kerääntyi Tabidzen kotiin, viini virtasi ja laulu soi. Hieman vaimo hämmentyi, kun mies ihastui alle kaksikymppiseen neitoon, mutta hän tunsi miehensä.   

Olennaista tässä oli se, että Pasternak unohti arkiset huolensa ja pystyi nauttimaan Gruusian luonnosta ja pitkäaikaisten ystäviensä tapaamisesta.

Kotiintulon jälkeen kaikki kuitenkin muuttui

Maaliskuun 14. päivänä Pasternak poimittiin kuin rikollinen kesken kävelymatkan mustaan autoon ja vietiin Rudenkon eteen kuulusteltavaksi. Roman Rudenko (https://en.wikipedia.org/wiki/Roman_Rudenko)oli kovamaineinen mies, joka tunnetaan maailmanhistoriassa Nürnbergin natsioikeudenkäyntien pääsyyttäjänä. Pasternak oli kasvotusten miehen kanssa, jolla oli valta tehdä mitä vain. Se oli todellinen uhka. Rudenko kielsi häneltä yhteydet ulkomaalaisten kanssa, uhkasi karkotuksella ja kansalaisuuden menetyksellä. Viitattiin lakipykäliin, joista saattoi seurata ankarat rangaistukset.

Valtakunnan syyttäjä Roman Rudenko

Kaikki oli pelottelua, mutta tuo tapaaminen pakotti varovaisuuteen. Yhteydenpito ulkomaalaisiin väheni mutta ei loppunut.

Rudenkon tultua näyttämölle myös Polikarpov alkoi esiintyä röyhkeämmin. Ne näkyivät mm. rahansiirroissa ulkomailta. Sekään ei kelvannut, että Pasternak olisi ollut valmis siirtämään suuren osan tekijänoikeuspalkkioista Neuvostoliiton rauhanrahastoon. 

Sekin alkoi jo näkyä, että Pasternakin tulot kotimaassaan olivat ehtyneet. Tuli tarve saada käyttöön ulkomailla kertyneitä varoja. Tilanne oli tukala ja rahansiirtoon käytettiin erilaisia vippaskonsteja. Esimerkiksi eräs ulkomaalainen kirjeenvaihtaja lainasi rahaa Pasternakille. Sitten kirjoitetun valtakirjan avulla italialainen kustantamo maksoi rahat tälle takaisin. Tällä tavalla ei suuria rahoja siirretty. Suuremmista siirroista pääsi sitten KGB helposti jyvälle.

Konstantin Tšukoski kirjoittaa muistelmissaan, että Pasternak muuttui noina aikoina. Se nuorekas reippaus katosi ja hän muuttui kokoon käpertyneeksi vanhukseksi.  Painostus ja leimaaminen alkoi jättää jälkiä.

Yksinäinen Pasternak vuonna 1959

Ja luonnollisesti tämän luvun tärkein asia unohtui. Väliaikaisesti katkennut suhde Ivinkajaan elpyi uudelleen. Mykkäkoulu ei kestänyt kauaa. Eivät he pystyneet oleman toisistaan erossa.

VI.                Kohti kuolemaa

Kesällä 1959 Pasternak alkoi kirjoittaa näytelmää ”Sokea kaunotar”. Sen suhteen hänellä oli suureelliset kuvitelmat. Hän halusi luoda panoraamakuvan 1800-luvun Venäjästä Gogolin Kuolleiden sielujen tyyliin. Teos jäi viimeistelemättä, mutta kirjoitetun pohjalta se on Bykovin mielestä Pasternakin vaikeaselkoisin teos. Kesällä valtiovallan ajojahti Pasternakia kohtaan hieman vaimeni ja hän pystyi keskittymään suhteellisen vapaasti kirjoitustyöhön. Hruštšov kehotti kirjailijaliiton kokouksessa kirjailijoita pitämään  mölyt mahassaan eikä ilmaista julkisuudessa omia erimielisyyksiään. Hän käytti ilmausta, ”ettei saa kantaa roskia pihalle.” Pasternakista hän ei puhunut, eikä hän luonnollisestikaan ollut kokouksessa mukana. Hän oli varsin ärtynyt kansainvälisistä reaktioista Pasternakin ajojahtiin ja hän pyysi vävyään kertomaan mielipiteensä. Se oli hieman myötäilevä ja siitä innostuen puoluejohtaja kehotti kirjailijaliittoa tekemään omat päätöksensä eikä kaatamaan sitä hallituksen tehtäväksi. 

Pasternak työskenteli ahkerasti ja kirjoitti heinäkuussa sisarelleen olevansa uudesta näytelmästään hyvin innoissaan. Eräässä toisessa yhteydessä hän kertoi, että hänellä on ongelmia keksiä siihen sopivaa loppua.

Vähitellen Pasternak alkoi esiintyä myös julkisuudessa. Ensiksi hän meni kuuntelemaan New Yorkin filharmonikkojen vierailukonserttia Moskovan konservatoriossa. Kyse oli kulttuuriyhteistyöstä, joka meni eteenpäin kylmentyneestä ilmapiiristä huolimatta. Vuonna 1958 oli allekirjoitettu sopimus kulttuurivaihdosta ja tämä oli sen ensimmäinen hedelmä. Orkesteria johti Leonard Bernstein. Sillä oli kolme konserttia; Moskovan lisäksi Leningradissa ja Kiovassa. Orkesteri soitti amerikkalaisten säveltäjien lisäksi myös Igor Stravinskia, mikä oli Neuvostoliitossa melko rohkea valinta. Olihan kyseessä emigrantti. Bernsteinin tyyli oli hyvin erikoinen, hän spiikkasi kunkin teoksen välissä, mikä kummastutti kovasti konserttiyleisöä.

Bernstein lähetti Leningradista Pasternakille viestin (etsien jostakin hänen osoitteensa) ja kutsui tämän kiertueen päätöskonserttiin, joka pidettiin Moskovassa 11. syyskuuta. Pasternak vastasi. Hän hyväksyi kutsun ja kutsui myös Bernsteinin vaimoineen konserttia edeltävänä iltana kotiinsa Peredelkinoon. Vierailusta on varmasti käyty sananvaihtoa vaimon kanssa, mutta vieraanvaraisuus voitti. Bernteinin tullessa oli kaatosade ja vieraat joutuivat odottaman, koska Pasternak riiteli vaimonsa kanssa. Bernsteinit illallistivat Pasternakin huvilalla. Bernstein on myöhemmin muistellut, että he keskustelivat taiteen ja musiikin suhteesta. Bernstein joutui kuitenkin myöntämään, että päällisin puolin äänessä oli Pasternak.  Pasternak korosti taiteilijan jumalallista ulottuvuutta. Bernstein oli valitellut, että hänen on vaikea löytää yhteistä kieltä kulttuuriministerin kanssa, mihin Pasternak oli todennut kysyen, mitä ministereillä on tekemistä kulttuurin kanssa.

Konservatorion maineikas suuri sali oli ääriään myöten täynnä kaupungin älymystöä ja muuta yleisöä. Kun Pasternak astui vaimonsa kanssa saliin, kaikkien katseet suuntautuivat heihin. Salin kumu vaimeni. Jännitys laukesi vasta siinä vaiheessa, kun itse Bernstein astui orkesterinsa eteen. Suosionosoitukset olivat myrskyisät. Eräät yleisöstä ja myös Bernstein olivat sitä mieltä, että osa noista aplodeista kuului Pasternakille. Konsertin jälkeen Pasternak meni esiintymislavan taakse jättämään Bernsteinille jäähyväisiä. He syleilivät lujasti toisiaan. Pasternak totesi: ”Te nostitte meidät taivaisiin, nyt meidän on laskeuduttava maan pinnalle.”

Pasternak osallistui myös muihin kultttuuritapahtumiin. Viimeisin Pasternakista otettu kuva on peräisin helmikuulta 1960. Se on otettu Hampurin teatterin vierailunäytännön yhteydessä. Tuolloin 

esitettiin Faustia.

Helmikuun 10. päivänä Pasternak täytti 70 vuotta. Hän tuli Ivinskajan luo kyläilemään. Mukana oli eräs saksalainen lehtimies. Ivinskaja valmisti broileria, kaalisalaattia, he joivat konjakkia ja kaksi pulloa gruusialaista viiniä. Pasternak oli hyvin puhelias ja iloinen. Onnitteluja oli tullut ympäri maailmaa. Hänen ulkomailla asuvat sisarensa olivat lähettäneet onnittelusähkeet. Intian presidentti Nehru oli lähettänyt nahkakotelossa olevan herätyskellon. Lahja tuli myös Marburgista, jossa hän oli nuorena yhden kesän opiskellut. Lähettäjä oli muuten huoltoaseman omistaja. Hän totesi, kuinka myöhään nuo huomionosoitukset hänelle tulivat. ”Voisipa elää näin aina”, hän lisäsi. Elinpäiviä oli vielä jäljellä 119.

Vuoden 1959 lopulla hän oli ensimmäisen kerran alkanut tuntea kipua vasemmassa rinnassa. Hän ei tohtinut siitä kenellekään puhua, koska tuolloin hänen olisi pitänyt luopua tavanomaisesta päivärytmistään. vaimo ja sukulaiset olisivat alkaneet liian huolehtivaisiksi ja hänet olisi pakotettu hoitoon.

Hän tajusi, että hänellä oli keuhkosyöpä, vaikka lääkärit eivät sitä aluksi diagnosoineetkaan.

Syntymäpäivänään hän oli ollut täysissä voimissaan. Tosiasiassa silloinkin hän salasi rinnastaan nousevan kivun. Kirjeissään kaukaisille ystävilleen hän vihjasi lopun olevan lähellä. Feltrinellille hän jopa vitsaili, että tämän pitäisi hankkia hänen ruumiinsa ja haudata Milanoon ja palkata Ivinskaja haudan hoitajaksi.

Ivinskaja huomasi, että ystävän voimat alkavat ehtyä. Työskennellessään yhdessä käännösten parissa Pasternak alkoi helposti väsyä ja yhteisten kävelyretkien aikana niin kovin tyypillinen elämänilo alkoi laantua.

Pääsiäiseksi hänen vieraakseen saapui Saksasta Renate Schweitzer, runoilija ja kirjeenvaihtotoveri. Nainen oli ihastunut Pasternakiin. Hän piti erityisesti Tohtori Zhivagon Venäjästä. Ja Pasternak löysi hänestä jotakin samaa, jota hän oli tuntenut opiskeluvuosiltaan Marburgista. Hän oli kovin ihastunut Pasternakin kirjeitten ilmaisuvoimaan ja intonaatioon sekä avoimuuteen. Eräässä tämä oli pohdiskellut vaikeata suhdettaan Olgaan ja vaimoonsa Zinaidaan. Renate oli siinä määrin kirjeestä ihastuksissaan, että olisi halunnut muuttaa Predelkinoon. Pasternakille se oli lähinnä kirjeitse tapahtuvaa ystävyyttä. Hän tunsi olonsa huonovointiseksi eikä hän kovasti riemuinnut vieraansa saapumisesta.

He kävivät yhdessä myös Ivinskajan luona. Siellä vieras innostui muutamasta lasillisesta juopuneena niin paljon, että suuteli ihailunsa kohdetta, ei hellästi vaan lähinnä himokkaasti kysyen samalta Ivinskajalta, voisiko hän ottaa tämän ystävän viikoksi itselleen.  Saatettuaan vieraan Ivinskajan kanssa asemalle (20.4.1960) Pasternak alkoi valittaa, että hänen takkinsa oli käynyt raskaaksi. Kaiken lisäksi hän alkoi pyydellä polvillaan rakkaaltaan anteeksi Schweitzerin käytöstä. Ivinskaja oli kuitenkin pelkästään huolissaan ystävänsä heikentyneestä kunnosta.

Pasternak tunnusti myös Nina Tabidzelle, että hänellä oli keuhkosyöpä mutta kielsi tätä puhumasta siitä vaimolleen ja pojalleen. Kun kipu rinnasta vain paheni, hän kysyi Ivinskajalta, olisikohan hän sairastunut rangaistuksena käytöksestään Renaten kanssa.

Ivinskaja käytti häntä lääkärin luona, mutta tämä  ei löytänyt hänestä mitään vikaa.

Seuraavalla viikolla olo alkoi päivä päivältä heiketä. Hän alkoi kirjoittaa terveydentilastaan päiväkirjaa. Tekeillä olevan näytelmän kirjoittaminen alkoi käydä mahdottomaksi.

Huhtikuun 23. päivänä hän kävi vielä Ivinskajan luona. Hän oli hyvin kalpea ja levottoman oloinen. Ivinskaja muistaa, että Pasternak suuteli häntä aivan kuin olisi halunnut saada sen kautta elämänsä, terveytensä ja voimansa takaisin. He eivät enää tavanneet.

Toukokuun ensimmäisenä päivänä eräs ortodoksiksi tunnustautunut tuttu nainen suoritti hänelle ripin. He lausuivat yhdessä rukouksia niin intensiivisesti, että he aivan kuin olisivat kokeneet Kristuksen läsnäolon. Näin nainen on kertonut tuosta hetkestä Pasternakin vanhimmalle pojalle Jevgenille. Pappia hän ei voinut kutsua luokseen, vaikka ehkä olisi halunnut.

Toukokuun alkupäivinä satoi. Ivinskaja odotti Pasternakia luokseen, mutta tämä ei tullut. Koma Ivanov toi kolmantena toukokuuta mukanaan kirjelapun, jossa oli Pasternakin viesti. Se oli tavanomaisen rohkaiseva, mutta lisäksi hän myös kertoi, mitä sairauksia hänestä oli löydetty.

Viidentenä päivänä toukokuuta Pasternakin terveydentila alkoi selkeästi heiketä. Ylimääräisistä ponnistuksista hän menetti lähes tajuntansa.  Lukea hän ei voinut. Hän pyysi poikaansa ajamaan paran. Hän ei voinut olla muiden nähden parta ajamatta.

Vähitellen kivut levisivät kaikkialle ruumiiseen. Eräs ystävä toi kirsikoita. Siitä tehtiin hänelle mehua. Juotuaan hän piti sitä jumalaisena.

Päivä päivältä kivut levisivät kaikkialla ruumiiseen. Alkoi tulla myös jonkinlaisia näkyjä. Hänestä pidettiin hyvää huolta. Sairaanhoitaja oli jatkuvasti läsnä. Myös Nina Tabidze oli saapunut Gruusiasta.

Toukokuun 18. päivänä löydettiin vasemman solisluun yläpuolelta syöpäpesäke. Hoitaja lähti Moskovaan kysymään neuvoa toimenpiteistä. Illalla hänet laitettiin happikaappiin. Hän saattoi tuskin liikkua.

”Millaiseksi olen muuttunut! Olen kuin kuivunut lehti kirjan sivujen välissä.” Näin hänen kerrotaan todenneen. Välillä hän tuskaili, kuinka hän haluaisi vielä elää.

Ivinskajaa hän ei päässyt enää tapaamaan. Häntä hoitava kuusitoistavuotias Marina kävi kuitenkin aika ajoin kertomassa Ivinskajalle tietoja Pasternakin voinnista.

Toukokuun 22. päivä Pasternakin luo tuli kuuluisa röntgenlääkäri, joka tutkittuaan hänet totesi, että vasemmassa keuhkossa on syöpä ja etäpesäkkeitä on molemmissa keuhkoissa. Syöpä oli todennäköisesti alkanut kehittyä vuoden 1959 lopussa, jolloin ajojahti häntä kohtaan vaihteli epämääräisyyksistä uhkauksiin.

Röntgenkuvausten jälkeen vointi heikkeni huomattavasti. Hän ei enää voinut käyttää tekohampaita. Hoitajatyttö oli todennut Ivinskajalle, kuinka vanhalta hän näyttääkään ilman hampaita.

Diagnooseja tehtiin lisää. Nyt hänellä havaittiin pitkäaikainen keuhkokuume. Sitten häntä kävi katsomassa myös kirjailijaliiton lääkäri.

Huvilan läheisyydessä tilanteen kehittymistä päivysti jatkuvasti joukko ulkomaalaisia kirjeenvaihtajia. Diagnoosista oltiin tietoisia ympäri maailman.

Toukokuun 27. päivä katosi pulssi. Se saatiin palaamaan pistoksien avulla. Pasternakin kerrotaan todenneen: ”Minun oli niin hyvä olla, en tuntenut mitään, ja te palautitte minulle pistoksillanne levottomuuden.” Hän totesi muutaman kerran, että ”jos tuolla tavalla kuollaan, niin ei se kauhealta tunnu”.

Pasternak totesi sisarelleen: "Elämä on ollut hyvä. Jos se vielä jatkuu, niin omistan sen taistelulle moukkamaisuutta vastaan. Sekä maailmankirjallisuudessa että meillä on paljon moukkamaisuutta. Kaikesta ei kuitenkaan kirjoiteta samoin sanoin.”

Toukokuun 27. päivänä hänelle tehtiin ensimmäinen verensiirto. Pasternak totesi olleensa sodan aikana veren luovuttaja. Hän kykeni vielä keskustelemaan lääkärin kanssa. Keskustelu käsitteli verensiirtoa. Lääkäri myös kertoi, keitä kirjailijoita hän oli onnistunut parantamaan infarktista.

Tilanne vain huononi. Siskolleen hän totesi, että miksi häntä yritetään vetää väkisin elämään. Hän kehotti katsomaan sielun pohjukkaan. ”Elämä on ollut hyvä, oikein hyvä. Mutta joskushan täytyy kuollakin.”

Seuraavana päivänä hän tunsi verensiirron jälkeen olonsa paremmaksi. Hän kutsui Leonid-poikansa luokseen ja kysyi, miten hän oli suoriutunut tentistä. Illalla tuli vanhin poika Jevgeni. Hänelle Pasternak ei pystynyt sanomaan mitään.

Nina Tabidze tuli 29. päivä aamulla Pasternakin luo pukeutuneena kirkkaisiin ja värikkäisiin vaatteisiin, kaiken lisäksi hän oli maalannut huulensa. Hän silitti Pasternakin käsiä. Hän yritti piristää, mutta Pastrnak tajusi lopun olevan lähellä.

Toukokuun 30. päivän aamuna hän pyysi vaimoaan kampaamaan hiukset, niin kuin oli tapana tehdä joka aamu. Nyt hän oikutteli. Hän odotti verensiirtoa. Kun se odottelun jälkeen aloitettiin, hänen kurkustaan alkoi syöstä verta. Hän halusi puhua kahden vaimonsa kanssa.

”Pidin kovasti elämästä ja rakastin sinua, mutta eroan tuntematta mitään sääliä. Ympärillä on liian paljon moukkamaisuutta, ei ainoastaan meillä vaan kaikkialla maailmassa. Sen kanssa en tule koskaan toimeen. Kiitos sinulle kaikesta!”

Hän pyysi poikansa luokseen ja piti heille viimeisen puheensa.

Illalla vaimo ja molemmat pojat olivat vuoteen ääressä. Kello 11 illalla hän sanoi vaimolleen: ”Anteeksi!” Ja lyhyen tauon jälkeen hän lisäsi: ”Iloinen.”

 

Äiti Zinaida ja poika Leonid poisnukkuneen isänsä ruumiin edesssä 

Pasternakin viimeinen kuukausi oli täynnä kipua ja tuskaa. Mutta siinä oli myös jotain onnellista. Vaimo ja lapset olivat lähellä. Hän sai lähteä kotonaan läheistensä ympäröimänä.

Rakasta ystäväänsä Olga Ivinskajaa hän ei voinut enää tavata huhtikuun 23. päivän jälkeen. Kerrotaan, että tällä kertaa vaimo olisi sallinut tämän tulla jättämään jäähyväisiä, mutta Ivinskaja itse kieltäytyi. Pasternakin hautajaisista on olemassa kuva, jossa avonaisen arkun äärellä ovat niin Zinaida Pasternak kuin myös Olga Ivinskaja. Toinen itkee katkerana, toinen vaikenee.

VII.              Kuoleman jälkeen

Pasternakin hautajaiset olivat varsinainen kansanjoukkojen kohtaaminen. Tieto levisi niistä  siitä huolimatta, että virallinen taho pyrki tuota tietoa kaikin puolin estämään. Pasternak haudattiin Peredelkinoon. Saattajia oli tuhansia. Siellä pidettiin vain yksi puhe.

Tuota ennen Pasternakien huvilassa  runoilijan ruumiin läheisyydessä soi koko ajan musiikki. Pianon ääressä istui tunnettuja pianisteja, kuten Richter, Maria Judin ja Zinaidan edellinen aviomies Neuhaus.

Hautajaisten jäätyä taakse alkoi hullunmylly. Ivinskaja ja hänen tyttärensä pidätettiin ja heidät tuomittiin pakkotyöhön. Syynä oli rahojen salakuljetus. KGB oli seurannut tapahtumia.  Toimiin ryhdyttiin vasta Pasternakin kuoltua. Ei ollut vaikeaa huomata, jos Pasternak hankki yhtäkkiä uuden Volgan tai Ivinskaja osti pojalleen moottoripyörän.

…

Ivinskaja vangittiin Peredelkinossa 16. elokuuta, siis 2½ kuukautta Pasternakin kuoleman jälkeen. Se tapahtui illalla. Hän oli juomassa teetä äitinsä ja isäpuolensa kanssa, kun muutamia henkilöitä ilmestyi portille.

”Ette varmaankaan odottanut, että me tulemme?”, totesi yksi heistä, itsevarmasti hymyilevä rusoposkinen mies. ”Ette kai uskonut, että teidän rikollinen toimintanne jää rankaisematta?”

Edelliset puolitoista vuotta oli seurattu ulkomaalaisia, jotka olivat tuoneet Pasternakille rahaa. Ivinskajaa syytettiin valuutan salakuljetuksesta. Hänestä tehtiin koko jutun varsinainen syntipukki. Kirjailijaliiton ensimmäisen sihteerin Surkovin mukaan Ivinskaja oli johdatellut Pasternakin harhaan, suostutellut tämän kirjoittamaan Tohtori Zhivagon ja saada sitten käsikirjoitus toimitettua ulkomaille julkaistavaksi tavoitteenaan saada siitä taloudellista hyötyä.

Irina oli kihloissa ranskalaisen opiskelijan Georges Nivat’n kanssa. Häät oli suunniteltu elokuun 20. päiväksi. Sitä ennen sulhanen yhtäkkiä sairastui vakavasti varsin outoon ihottumaan. Hän joutui sairaalaan, koska hänen ihonsa täyttyi vesirakkuloista ja hänelle kohosi korkea kuume. Niva kyllä tervehtyi, mutta hänen viisumia ei jatkettu, mistä syystä hän joutui poistumaan 10. elokuuta maasta. Mitkään pyynnöt eivät tehonneet. Ei edes Ranskan suurlähettilään yhteyden otto suoraan Hruštšoville.

KGB pyrki eristämään ennen pidätystä Ivinskajan ja tämän tyttären. Irina Jemeljanova tajusi, ettei kyse ollut mistään sattumasta. Häiden ei haluttu toteutuvan. Eivät ne toteutuneet myöhemminkään. Nivat’sta tuli myöhemmin merkittävä slavisti ja kirjallisuuden professori. Irina muutti aikanaan Pariisiin, mutta tuon nuorenparin tiet eivät enää yhtyneet.

Irina pidätettiin syyskuun 5. päivänä. Hän oli tuolloin 22-vuotias.

Sekä äidin että tyttären kuulustelut kestivät kauan. Syyte valmistui 10. marraskuuta ja molempien oikeudenkäynti oli 7. joulukuuta. Siellä äiti ja tytär tapasivat pitkästä aikaa toisensa. Oikeudenkäynnissä ei ollut läsnä ketään läheisiä. Molemmat olivat varmoja, että tuomio on tulossa ja molemmat kokivat suuren hämmästyksen kuullessaan tuomion ankaruudesta. Ivinskaja sai kahdeksan vuotta pakkotyötä, tytär kolme.

Myöhemmin tuomiot puoliintuivat. Ivinskaja vapautui vuonna 1964, tytär jo vuona 1962. Tähän vaikuttivat ilmeisesti monet vetoomukset, joisa mkana olivat mm. Graham Greene ja Bertrand Russell.

Kuoleman jälkeen syntyi myös perintöriita. Oikeastaan se syntyi vuoden 1989 jälkeen, kun Pasternakin vanhin poika Jevgeni kävi noutamassa juhlallisessa tilaisuudessa Tukholmasta Nobelin kirjallisuuspalkinnon, joka oli summaltaan lähes 100 000 dollaria. Lopulta päädyttiin tasajakoon kaikkien hengissä olevien asianosaisten kesken. Myös Ivinskaja sai osansa, vaikkei hänellä ollutkaan siihen laillista oikeutta.

…

Neuvostoliitossa jatkui mustamaalaus. Siitä osoituksena on tammikuussa 1961 lähetetty englanninkielinen radio-ohjelma. Jännitys idän ja lännen välillä tuntui kasvavan.

Pehmentääkseen jännitteitä Neuvostoliitossa alettiin julkaista Pasternakia, lukuun ottamatta Tohtori Zhivagoa. Itse asiassa komissio jo kuukausi runoilijan kuoleman jälkeen kerrottiin Pasternakin kirjallista perintöä pohtivan lautakunnan perustamisesta. Siihen otettiin mukaan runoilijan ystäviä ja perheen jäseniä, mm. Vsevolod Ivanov, IljaErenburg, vaimo Zinaida ja pojat. Yhteisymmärryksen ei päästy, mutta kokoon saatiin kuitenkin ohut kokoelma. Iloisin siitä oli vaimo Zinaida, sillä kirjan myynnin kautta hänen oli mahdollista saada edes vähän tuloja.

Edelleenkään ei ollut mahdollista saada ulkomaille jääneitä tekijänoikeuspalkkioita. Jotkut vetosivat Polikarpoviin perustellen sitä sillä, että vaimo ei ollut koskaan hyväksynyt miehensä romaania. Tässä suhteessa oltiin lujana. Vaimo oli puilla paljailla ja vuonna 1963 varat loppuivat kokonaan.

Vaimo oli läpikäynyt muutamia infarkteja miehensä kuoleman jälkeen. Vuonna 1966 ryhmä kirjailijoita teki aloitteen eläkkeen myöntämisestä. Sekin torjuttiin. Zinaida Pasternak kuoli 28. kesäkuuta vuonna 1966. Hänet haudattiin miehensä viereen. Heidän yhteinen poikansa Leonid kuoli yllättäen vain 38-vuotiaana kymmenen vuoden kuluttua. Hän sai sydänkohtauksen autossaan Moskovan keskustassa Maneesin torilla.

Nikita Hruštšoville tuli myöhemmin tilaisuus lukea Tohtori Zhivago. Hän ei huomannut siinä mitään sellaista, minkä vuoksi e olisi pitänyt kieltää. Hänet kuitenkin siirrettiin syrjään ennen kuin hän ehti tehdä mitään romaanin julkaisun puolesta.

Vuodesta 1990 lähtien Pasternakin Peredelkinon asunto on toiminut kirjailijan kotimuseona.