torstai 18. joulukuuta 2014

MARIA VENJAMINOVNA JUDINA – lisäyksiä pianistilegendan henkilökuvaan

Olen jokin aika sitten käsitellyt venäläistä pianistilegendaa Maria Judinaa ja hänen tulkintaansa Franz Schubertin viimeisestä pianosonaatista ( http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/12/franz-schubertin-viimeinen.html ). Jutun yhteydessä on tiivistetty kertomus pianistin elämästä. Otsikon lupaamat ”lisäykset” on tarkoitettu juuri siihen tekstiin.

Pianistilegenda Maria Judinan elämää ruokkivat monet tarinat, joista on rönsyillyt erilaisia versioita. Tarinat ovat alkaneet elää omaa elämäänsä, todellisesta Judinasta on ehkä mahdotonta saada otetta, korkeintaan hänen aikalaistensa muistoista löytää hipaisuja, elleivät nekin ole jo ehtineet mukautua mielikuvien kahleisiin. Tässä kirjoituksessani avaan vielä Judinan persoonallisuutta. Valmisteilla on lisäksi erillinen juttu ”itse Stalininkin rakastamasta” Mozartin pianokonsertista nro 23, jossa vertailen Maria Judinan ja eräiden muiden huippupianistien versioita.


Schubert-kirjoituksessani olevassa elämäkerrassa on kerrottu ehkä tunnetuin tarina Judinasta. Sehän alkoi siitä, kun Maria Judina soitti radion suorassa yölähetyksessä Wolfgang Amadeus Mozartin pianokonserttoa nro 23 A-duuri (KV 488). Seuraavana päivänä yllättäen Stalin soitti radioon ja kysyi onko esityksestä levytystä. Kun sitten Radion johtaja pelästyneenä valehteli sellaisen olevan, joutui radio järjestämään pikavauhtia nauhoituksen, jotta seuraavana päivänä saadaan Stalinin huvilalle vietyä äänilevy Mozartin konsertosta. Saatuaan levyn Stalin lähetti Judinalle huomattavan suuren rahapalkkion. Judina kirjoitti Stalinille kiitoskirjeen, jossa hän kertoi rukoilevansa Stalinin syntien puolesta ja lahjoittavansa rahat oman seurakuntansa kirkon perusremonttiin. Tähän liittyy vielä se tarina, että Stalinin kuoltua tuo samanninen levy löydettiin hänen huvilansa gramofonin levylautaselta.

Monet Judinan henkilökohtaisesti tunteneet eivät ole kuulleet Judinan tätä kertoneen. Yleensä viitataan Solomon Volkovin Shostakovitsh-kirjaan, jota monet pitävät epäluotettavana lähteenä. Yleisesti ottaen uskotaan tämän tarinan takana olevan tositapahtuma. Siitä on valitettavasti vain olemassa monia eri versioita. Eräässä konserttokin on muuttunut C-mollikonsertoksi. Todellisuus jää hämärän peittoon. Monenlaisia kysymyksiä nousee esiin.  Ensiksikin minä vuonna tuo tapahtui?  Yleisesti levinneimmässä tarinassa puhutaan sota-ajasta ja vuodeksi 1943. On versioita, joissa vuodeksi on mainittu viereiset vuodet 1942 ja 1944. Erässä tarinassa se liitetään 30-luvun loppuun, ehkä vuoteen 1938. Eräs hyvin vakuuttava kertomus viittaa vuoteen 1948. Viimeksi mainittu voisi sopia Volkovin versioon, jossa Stalin kuvataan vanhuudenhöperöksi, yksinäisyyteen vetäytyneeksi kummajaiseksi.  

Youtubessa on kuunneltavissa vuonna 1943 ilmestyneeksi kerrottu konserton levytys, jonka kerrotaan olevan sama levytys, josta Stalin piti. Toisaalta sama konsertto on julkaistu sarjassa The Legacy of Maria Yudina ja siinä levytysvuodeksi on merkitty 1948. Kapellimestarina on sama (Alexander Gauk). Yritin itse kuunnella rinnan Youtuben versiota ja minulla olevaa vuoden 1948 versiota. Eroja versioiden välillä on vaikea kuulla. Olin kuulevinani parissa kohtaa, mutta en voi mennä takuuseen. Toisaalta on kohtia, joista tulee vakuuttuneeksi, että kyseessä on sama levytys. Eniten eri version puolesta kertoo toisen osan pituus: se on vuoden 1948 levytyksessä vajaat puoli minuuttia lyhyempi.  Jääköön asia salaisuudeksi.  En pysty tietämään oikeaa vuotta, eikä sillä ole väliksikään.

Stalinin lähettämän rahalähetyksen suuruudesta elää eri versioita. Ehkä se on ollut  20 000 ruplaa, ei varmastikaan 20 ruplaa, jonka summan eräs tarina mainitsee. Se kiitoskirje esimerkiksi Judinan oppilaan Maria Drozdovan muistelujen perusteella sopisi hyvin Judinan tapoihin. Hän oli harras ortodoksikristitty sekä kaiken lisäksi hyvin rehellinen ja suorapuheinen henkilö. On maalailtu erilaisia kauhukuvia, että Stalin olisi armahtanut Judinan ja näin hän välttyi joutumasta vankileirille. Tällainen kertomus sopii vallitsevaan Stalin-myyttiin. Volkovin Shostakovitsh-elämäkerran suomennoksessa Judina on kirjoittanut tähän tapaan: ”Tulen rukoilemaan Teidän puolestanne yötä päivää ja pyytämään Herraa antamaan Teille anteeksi raskaat rikkomuksenne kansaa ja maata kohtaan.” Kirja julkaistiin aluksi Yhdysvalloissa, mikä on saattanut kannustaa tekijää vahvistamaan vallitsevia mielikuvia. Muutamat käsitykset tukevat toisenlaista tulkintaa. Epäilen, että neuvostoyhteiskunnan poliittisiin puhdistuksiin viittaava ”raskaat rikkomukset kansaa ja maata kohtaan” on voitu myöhemmin lisätä tai ainakin antaa muokata vaikuttavammaksi. Judinasta on tehty tieten tahtoen toisinajattelija ja totalitaarisen valtajärjestelmän poliittinen vastustaja. Uskon, että hän kertoi ortodoksiseen tapaansa rukoilevansa toveri Stalinin syntien puolesta. Stalin oli entinen pappisseminaarilainen ja tunsi ortodoksisen perinteen. Mistään ”itsemurhakirjeestä” - niin kuin Solomon Volkov on sen nimennyt (s. 229) - tuskin kuitenkaan oli kysymys.

Judinan oppilas, professori Maria Drozdova (http://www.echo.msk.ru/programs/all/620778-echo/) korostaa, että Judina oli selkeästi epäpoliittinen henkilö eikä puuttunut ainakaan aktiivisesti millään julkilausumatasolla poliittisiin päätöksiin. Yksittäisten henkilöiden puolesta hän saattoi vedota, jos vainottu oli Judinan henkilökohtainen ystävä, josta Judina kantoi huolta (kuten Mihail Bahtin).  Mikään poliittinen toisinajattelija hän ei kuitenkaan ollut. Hän ei siis järjestänyt mielenosoituksia, joissa olisi vaadittu Bahtinin vapauttamista. Tätähän tukee sekin seikka, että sota-aikana Judina halusi mennä rintamalle lääkintäjoukkoihin vapaaehtoisena. Dokumenttielokuvassa hänen mainitaan tuolloin jopa harkinneen liittymistä kommunistiseen puolueeseen (mitä kyllä ihmettelen). Toinen laajalti levinnyt tarina kertoo Judinan keittiötä siivotessa sanoneen, että hän vihaa eniten neuvostovaltaa ja leivänmuruja. Tämänkaltaisia tarinoita on voitu Judinasta keksiä. Edellisessä kirjoituksessa yritin vakuutella, että häneen istutettu hartaan uskovaisen ”ortodoksinunnan” hahmo, on myös eräänlaista tarinoiden kautta leviävän mielikuvan luomista.

Mozart-levytystä koskevan tarinan siihen osaan, että levy olisi löydetty Stalinin huvilalta levylautaselta, en ole löytänyt vahvistusta. Jostakin kohdalleni osui fakta, että se levy olisi ollut siellä vielä tallella. joka tapauksessa ainakin sellainen päätelmä, että Stalin olisi kuunnellut sitä elämänsä viime hetkinään, on mielikuvituksen tuotetta. Luin äskettäin mm. Edvard Radzinskin Stalin-kirjaa ja nimenomaan tapahtumia Stalinin viimeisistä päivistä. Teoksen pohjalta Stalin eli hyvin eristäytynyttä elämää, hän ei esimerkiksi tavannut sukulaisiaan viimeisinä kuukausina. Mielen järkkymiseenkin on viitteitä. Viimeisen yön tapahtumista Radzinki kertoo eri lähteisiin nojaten tarkasti, eikä siinä tunnu olevan Mozartin kuuntelulle sijaa. Levy on ehkä ollut levylautasella, eli se on ollut viimeinen Stalinin sillä gramofonilla kuuntelema levy.  

Epäilyt Judinaan liittyvien tarinoiden todenperäisyydestä eivät vähennä sitä tosiseikkaa, että kyseessä oli värikäs persoona ja oman tiensä kulkija. Hänestä keskusteltiin ja hänestä kiisteltiin jo hänen elinaikanaan. Hänen musiikillaan oli ihailijoita, oli kannattajia ja vastustajia. Jotkut jumaloivat häntä, toiset eivät voineet sietää. Judinan tulkinnat 1700- ja 1800-luvun musiikista olivat hyvin epäsovinnaisia. Hän halusi välttää musiikissaan liiallisia romantisoivia mielikuvia.  Toisaalta tällainen tunnevaltaisuus kuului kiinteästi venäläisen musiikin perinteeseen. Siksi olisi hyvin outoa, jos Judinaa ei olisi vastustettu.
Shostakovitshin muistelmateoksen kuvitusta

Kirjoittamissaan Dmitri Shostakovitshin muistelmissa ( alkuteos Свидетеьство 1979, suom. Seppo Heikinheimo, Otava 1980) Solomon Volkov kertoo kahdesta aikansa huippupianisteista Vladimir Sofronitskista (1901-1961) ja Maria Judinasta (1899-1970), jotka molemmat opiskelivat yhdessä Shostakovitshin kanssa Leningradin konservatoriossa pianonsoittoa Leonid Nikolajevin (1878-1942) johdolla. Volkov toteaa, että molempien urat pianistina olivat poikkeukselliset. He asettuivat poikkiteloin neuvostovaltaa vastaan, ja heistä tuli Neuvostoliiton musiikkiyleisön palvonnan kohteita. Sofronitskin elämään liittyi paljon skandaaleja, huumeita ja alkoholia. Judinasta Volkov toteaa, että ”hänen elämäänsä ohjasi uskonto, minkä vuoksi ura esiintyvänä taiteilijana jäi toiselle sijalle”. Tämä käsitys tuntuu mielestäni oudolta, koska Judina omisti juuri uskonnollisen vakaumuksensa pohjalta elämänsä täysin musiikille. Volkov korostaa Judinan merkitystä aikansa virallisesti epäsuosiossa olleen avantgardistisen musiikin puolestapuhujana.

Solomon Volkovin teosta on laajalti luonnehdittu epäluotettavaksi. Siellä on runsaasti viittauksia Judinaan, mutta ne on kovasti värittyneitä ja epämääräisiä. Judina on monissa kohdin leimattu Sofronitskin ohella jonkinlaiseksi ”höhläksi” (käytetään venäjänkielistä adjektiivia юродивый ’hassahtanut, hullu’), millä halutaan kuvata heitä erikoisina persoonallisuuksina, jotka eivät aina sopeutuneet sovinnaiseen elämäntapaan. Toki minulla on etäinen suhde asiaan, mutta liioittelevan värittyneeltä tuo kuvaus tuntuu. Hänen aikalaistensa ja oppilaittensa kautta olen lukenut ja kuullut aivan erilaisesta persoonasta, joka tuli mm. oppilaittensa kanssa hyvin toimeen eikä ainakaan kovin näkyvästi tuonut esille uskonnollisuuttaan. En ala nyt yksityiskohtaisesti analysoida Volkovin Maria Judinasta Shostakovitshin suulla luonnehtimaa kuvaa. Olen koonnut muistelmista 20 kohtaa. Puhukoot ne puolestaan. En kumoa niitä tai puolla, paitsi että parissa kohdassa ilmaisen epäilyni ja muutamaan kohtaan olen lisännyt kommenttini.


1)      Judina oli erikoislaatuinen ihminen, ja erittäin eristäytyvä (s. 82).
2)      Judinasta sanottiin, että hänellä oli aivan erityinen ja filosofinen tulkintatyyli. En tiedä, en koskaan huomannut sitä. Minusta tuntui päinvastoin siltä, että hänen kohdallaan miltei kaikki riippui tunnelmasta – kuten kaikilla naisilla. Pinnallisesti katsoen Judinan soitossa oli kuitenkin päinvastoin varsin vähän naisellisuutta. Tavallisesti hän soitti energisesti ja tarmokkaasti, siis pikemminkin miesmäisesti. Kädet Judinalla olivat tavattoman vahvat, niin ikään rakenteeltaan miesmäiset. Sormet olivat pitkät ja voimakkaat, niitä hän koukisti omalaatuisesti – aivan kuin kotkan kynsiä. (s. 83.)
3)      Beethovenin pianosonaatin opus 111 toista osaa, joka oli kovin pitkä ja tylsä, hän soitti niin, ettei sitä tullut lainkaan huomanneeksi (s. 83).
4)      Vanhempana hän ”alkoi hienostella” ja käytti tennistossuja, mm. vuonna 1962 Igor Stravinskin vierailun aikana. Hän halusi teoksen tulkinnan mukaan ”näyttää vieraalle, miten venäläiset avantgardistit elävät”. (s. 83, 84.) Tätä hieman oikaisen: luotettavampien tietojen mukaan hän käytti vanhempana tennistossuja jalkavaivojensa vuoksi.
5)      Judinan soitto sai hänen ihailijansa ”aivan järjiltään”.
6)      Shostakovitsh (Volkov?) pitää Judinan tulkinnan filosofista perustaa kyseenalaisena. Esimerkiksi Shostakovitsh kysyi Judinalta erinäisistä asioista, vastaukseksi hän saattoi saada lauseen ”Minä tunnen sillä tavoin”.  Siinä ei ollut mitään filosofista.
7)      Shostakovitshin musiikkia hän aluksi vähätteli, mutta soitti sitä myöhemmin varsin paljon. Monet pitävät Judinan tulkintaa Shostakovitshin toisesta pianosonaatista parhaimpana siitä tehdystä levytyksestä. Shostakovitshin itsensä mielestä hän soittaa sen huonosti, koska tempot ovat väärät ja nuottitekstiin hän suhtautuu liian vapaamielisesti. (s. 84.)
8)      Judinan tapaaminen ei Shostakovitshin mielestä ollut mikään ilo, koska yleensä hänen kanssaan ja hänen kauttaan joutui sekaantumaan johonkin sotkuiseen asiaan. Esimerkkinä kirjassa kerrotaan Leningradissa sattunut tapaus, kun Judina tavatessaan Shostakovitshin sattumalta kehottaa tätä menemään hänen sijastaan Moskovaan pitämään konserttia. (s. 84 - 85.)
9)      Judina soitti aina kuin olisi pitänyt saarnaa. Hän tulkitsi musiikkia mystisesti uskonnon kautta. Bachin Goldberg-muunnelmat hän näki sarjana kuvituksia Raamattuun.  Modest Musorgskia hän piti puhtaasti uskonnollisena säveltäjänä, mikä Shostakovitshin mielestä oli hyvin kiistanalainen tulkinta.
10)   Runojen lukeminen konserteissa oli Shostakovitshin mielestä lähinnä typeryyttä. Niitä seurasi yleensä skandaali. ”Muistan, miten hän luki Pasternakin runoja. Ja vielä sellaisena aikana, jolloin Pasternak oli kielletty. Kaiken kaikkiaan se vaikutti minusta vatsastapuhujan istunnolta.” (s. 85.)
11)   Judinan käytöksessä oli liian paljon tahallista hysteriaa. Esimerkkinä kirjassa kerrotaan tapaus, kun hän pyysi Shostakovitshilta apua uuden asunnon hankkimisessa, koska vanha oli ”surkea ja ahdas koppero”. Shostakovitsh lupasi auttaa. Vaikeuksien kautta hän sai Shostakovitshin avulla uuden asunnon. Hän tuli kuitenkin pian uudelleen Shostakovitshin luokse uuden asunnon toivossa, koska hän oli antanut asunnon jollekin köyhälle naiselle. (s. 85 - 86.)
12)   Shostakovitsh arvostelee myös Judinan tapaa pyytää rahaa lainaksi, vaikka tämän tulot olivat hyvin kohtuulliset (hän sai professorin palkkaa sekä teki paljon radionauhoituksia ja äänilevyjä). Hän antoi ansaitsemansa tai lainaksi saamansa rahat aina heti pois käyttämättä niitä omiin tarpeisiinsa. Kerran hänen puhelimensakin suljettiin, kun ei ollut maksanut laskua. (s. 86.) Huolimattoman rahankäytön vuoksi hän eli lähes jatkuvassa köyhyydessä.
13)   Kun maassa oli uskonnonvastainen kampanja, Judinan toiminta Leningradin konservatoriossa oli Leningradin konservatorion uuden alle 30-vuotiaan johtajan tarkkailun alla. Ryhmä tarkkailijoita ryntäsi Judinan luokkaan kysyen, uskoiko tämä Jumalaan. Hän vastasi, ettei perustuslaki kiellä sitä. Parin päivän kuluttua lehdessä oli hänestä pilakuva nunnan kaavussa polvistuneiden opiskelijoiden ympäröimänä. Se merkitsi Judinalle potkuja. Tätä kertoessaan Shostakovitsh toteaa, että Judina erotettiin ”jopa ennen häntä”. Itse asiassa hänet erotettiin vuonna 1930 ja Shostakovitsh vasta vuonna 1948.
14)   Kirjassa kerrotaan myös tarina, jonka mukaan Judina yritti auttaa Shotakovitshia tämän nuoruuden ongelmissaan: rahapulan, sairastelun ja luovuuden kriisien takia. Hän vei tämän piispan luo. Tästä tapaamisesta kirja kertoi kuin suuresta hurmostilaisuudesta. Joukko naisia yritti rynnätä yhtä aikaa suutelemaan piispan kättä.. Shostakovitsh ei suostunut suutelemaan piispan kättä eikä kirjan mukaan saanut häneltä minkäänlaista apua.
15)   ”Judina oli kunnollinen ja hyvä ihminen. Hänen hyvyytensä oli luonteeltaan hysteeristä. Hän oli riivattu, uskonnon riivaama. Hävettää puhua tästä, mutta näin oli laita. Jos Judinalle sattui jotakin, niin – hupsis, hän oli heti polvillaan, tai käsiä suutelemassa.” Shostakovitsh kertoo esimerkin opiskeluajoiltaan. Kun professori Nikolajev huomautti Judinaa jostain, ”tämä oli heti polvillaan”. (s. 222.)
16)   Shostakovitsh inhosi Judinan pukeutumistyyliä: ”hän oli sentään pianisti eikä nunna” (s. 222).
17)   Kirjan mukaan Judina ”jankutti” Shostakovitshille, että tämä oli liian kaukana Jumalasta. Nämä puheet olivat kuitenkin Shostakovitshin mukaan ristiriidassa tämän oman käytöksensä vuoksi, joka oli aika ajoin hyvin oikukasta. Esimerkkinä mainitaan Herbert von Karajanin konserttivierailu Moskovassa (nähtävästi tässä Volkov viittaa vuoden 1964 vierailuun, eli silloin Judina oli jo 65-vuotias). Judin linnoittautui mielenosoituksellisesti jalkakäytävälle konserttisalin oven eteen vaatien saada itselleen pääsylippua. Kirjan Shostakovitsh ihmettelee uskovaisen naisen tällaista käytöstä. (s. 223.) Minun käsitykseni mukaan se kertoo Judinan luonteen räväkkyydestä, josta olen aikaisemmin kirjoittanut.
18)   Shostakovitshilla on kanta myös Judinan saamaan esiintymiskieltoon. Hänen mielestä Judina oli huippuluokan pianisti, mutta tämä haki tahallaan skandaaleja ruvetessaan musisoinnin lomassa lausumaan runoja. Shostakovitsh tavallaan ymmärtää esiintymiskieltopäätöstä.
19)   Shostakovitsh ottaa kantaa Judinan uskon laatuun myös seuraavassa esimerkissä, joka mielestäni tuntuu selvimmin keksityltä. Hän kohtasi Judinan kerran hautuumaalla: hän ”seisoo, kumartelee, hupsauttelee”. Hän sanoi Shostakovitshille, että tämän pitäisi olla lähempänä Jumalaa. Tämä jatkoi kädellä huitaisten vain hänen ohitseen. ”Onko tuo oikeaa uskoa? Ei, vaan taikauskoa, joka on jonkinlaisessa suhteessa uskontoon. Stalininkin taikausko oli jonkinlaisessa suhteessa uskontoon” (s. 223.) Tästä eteenpäin kirjassa arvioidaan Stalinia.
20)   Shostakovitshin suhtautuminen Judinan uskonnollisuuteen kyyninen ja lähes pilkkaava. ”Judina yritti koko ajan lukea minulle evankeliumeja. Minä kuuntelin kiinnostuneena, mutta ilman erityisiä väristyksiä. Hän luki minulle evankeliumia, minä hänelle Tshehovia: ’Kaiken ratkaiseminen evankeliumin tekstien perusteella on yhtä mielivaltaista kuin vankien järjestäminen viisiriviin.’ ” (s. 230.)


Volkovin kirjassa mennään jo parodian puolelle. Sen mukaan hän vielä vanhanakin olisi käyttäytynyt kuin oikutteleva teini. Shostakovitsh tapaa Judinaa hyvin kummallisissa yhteyksissä. Oliko hänellä niin paljon arvovaltaa, että hän pystyi hoitamaan professori Judinalle asunnon?  Ymmärrän hyvin sen, että Solomon Volkovin aineistoa ei pidetä luotettavana Toisaalta kriittinen lukija osaa myös Volkovin kirjan pohjalta luoda kuvan Judinan persoonallisuuden eri puolista. Minua häiritsee kirjassa myös Shostakovitshin vastenmielinen asenne Judinaa kohtaan. Toisaalta esimerkkien valossa ilmenee, että Shostakovitshin ja Judinan suhde on täytynyt olla läheinen, aivan ystävyyttä myöten. On myös ristiriitaista alussa väittää Judinan olleen muista eristäytyvä, mutta esimerkkien kautta hänestä saa melko lailla toisen kuvan. Judinasta tehdyssä dokumenttielokuvassa (https://www.youtube.com/watch?v=zF03KVIsrns )  Shostakovitsh luonnehtii Judinaa aivan toisessa sävyssä. Sen mukaan hänellä oli hyvin kunnioittava asenne kurssikaveriinsa.

En ole laittanut näihin esimerkkeihin kertomusta Mozartin pianokonsertosta nro 23, siihen liittyvästä salamannopeasta levyntekoprosessista ja tapauksesta, kun levy löydettiin Stalinin asunnosta levylautaselta (s. 228 – 229). Olen lukenut eri lähteistä Stalinin viimeisistä päivistä, mutta Volkov kyllä luo hänestä lähes mielipuolisen ja taikauskoisen hullun kuvan. Se kertoo jotain Volkovin tyylistä. Henkilöhahmoja väritetään hyvin railakkaasti ja kärjistetysti ja näin luodaan kirjaan erikoista ilmapiiriä. Judinaan viitaten tämän liioittelevan tyylin alta pystyy löytämään piirteitä siitä aidosta Judinasta, kunhan vain faktoina kerrotuista esimerkeistä kaavitaan turha kuori pois.
….

Esitän nyt lähinnä katsomassani dokumenttielokuvassa (https://www.youtube.com/watch?v=zF03KVIsrns) esiin tulevia asioita. Siinä Judinalle läheiset ihmiset kertovat kokemuksiaan hänestä.  En nimeä muistelijoita erikseen.

Eräs Judinan oppilas kertoo, että oppilaat kokoontuivat yhteen kurssien jälkeen (nähtävästi 30-luvulla). Kaikki tiesivät hänen uskonnollisesta vakaumuksestaan, mutta hän ei koskaan tuonut sitä esille. Hän ei julistanut uskoaan.
Maria Judina oppilaittensa keskellä

Beethovenin pianosonaatista tämä oppilas kertoo Judinan kysyneen: ”Tunnetko kuinka paljon tässä on hyvyyttä?” Se kertoo jotakin Judinan pedagogisesta tyylistä.

Oppilas toteaa kaiken positiivisuuden ohella myös hänen persoonallisuutensa toisen puolen: ”Häneen yhdistyi idealismi, romantismi sekä erityinen materialismi ja pragmaattisuus.” Sitä hän ei kerro, mitä se käytännössä merkitsi. Hän toteaa kuitenkin tämän olevan vaikea yhdistelmä ja kuvaa Judinan persoonallisuutta ”hankalaksi” (’сложный, ’complex’).  

Tarkennan yhden edelliseen kirjoitukseeni jääneen epätarkkuuden.  Pianotaiteilija Heinrich Neuhaus kysyi Judinalta, miksi hän soittaa Bachia eräässä kohdassa niin nopeasti. Judina vastasi: ”Nythän on sota!” Olin edellisessä tekstissäni laittanut epähuomiossa säveltäjäksi Schubertin. Tosin Maria Drozdova kertoo radio-ohjelmassa kyseessä olleen Chopinin musiikkia (http://www.echo.msk.ru/programs/all/620778-echo/ ).

Dokumentissa käsitellään myös Judinan raha-asioita. Hänen rahapulastaan ja suorapuheisuudesta kertoo tämä erään muistelijan kertoma tarina. Hän oli mennyt vaimonsa kanssa kyläilemään Judinan luo Smolenskin aukion liepeille. Matkalla hän oli ostanut kauniin kukkakimpun. Perille tultuaan Judina oli moittinut vierasta, miksi hän toi niin kalliin kimpun. Olisi mieluummin antanut sen rahana. Omaisuudesta oli jäljellä vain piano, jonka myymistä hän oli suunnittelemassa.

Monet kertoivat ihmettelevänsä hänen rahapulaansa ja velkaantumistaan. Hänen kuoltuaan häneltä jäi siskonsa kertoman mukaan noin 14 000 velkaa. Hän ei käyttänyt lainaamiaan rahoja itselleen, vaan lahjoitti ne eteenpäin. Se oli osa hänen kristillistä vakaumustaan. Hän jopa etsi apua tarvitsevia. Hän auttoi monia jaloilleen, ja etsi siten muita autettavia. Drozdova muistuttaa radiokeskustelussa Judinan vakaumuksesta, jonka tämä oli omaksunut jo uranvalintaa tehdessään: taiteilijan tulee elää köyhyydessä.

Voisikohan tulkita nykyajan silmin, että Judinalle raha oli jonkinlainen trauma ja jopa addikti?  Ainakin näin voi päätellä hänen isoista veloistaan ja myös muusta käytöksestä. Raha poltti hänen käsiään ja hän pyrki pääsemään siitä nopeasti eroon. Syy voi sitten olla vaikka tuo toisten auttaminen. Hän oli jatkuvassa kierteessä. Se oli köyhyyteen antautumisen toinen puoli.

Suhteessa kirjallisuuteen näkyy hänen ”toisinajattelemisensa”. Hän piti siitä, mikä oli kiellettyä: Pasternak, Zabolotski, Ahmatova. Hän järjesti kirjallisuusiltoja, jollaisessa kerran Boris Pasternak luki katkelmia uudesta, vielä julkaisemattomasta romaanistaan (Tohtori Zhivago). Ne olivat erään muistelijan mukaan unohtumattomia.

On tullut jo esille Judinan innostus lukea esitysten ohessa itselleen läheisiksi kokemiensa runoilijoiden tuotantoa. Judinan suosikkipaikka konserteilleen oli Moskovan konservatorion pieni sali, koska juuri se oli sopivin paikka runojen lausumiseen. Konservatorion johtaja aina ääni väristen pyysi ettei hän lukisi, koska julkaisukiellossa olevien runojen esittämisestä seuraisi vain ongelmia.

Hänen laajaa kulttuurinen näkemys on jo tullut mainittua, kuin myös hänen intohimonsa uuteen musiikkiin: Stravinskiin, Hindemithiin, Stockhauseniin ja mm. venäläiseen Andrei Volkonskiin.  Jotain hänen musiikillisesta harrastuneisuudesta kertoo myös se, että hän soitti jossain yhteyksissä patarumpuja ja vielä vanhalla iällä hän alkoi soittaa alttoviulua. Nykyisin tuntuu hassulta kuulla, että hänet erotettiin Gnesin-akatemian professorin virasta vielä vuonna 1960 mm. sen vuoksi, että hän toi esille Igor Stravinskin musiikkia. Itse hän toteaa erottamisen syyksi hänen eurooppalaisuutensa.
Musiikin suhteen hän oli hyvin vaativa. Dokumentin pohjalta saa käsityksen, että hän ei suostunut kompromisseihin orkesterin kanssa. Harjoituskertoja täytyi olla riittävästi, vaikka se olisi vaatinut orkesterilta ylivoimaisia, myös fyysisiä ponnistuksia eri instrumenttien edestakaisessa raahaamisessa harjoituspaikalle (dokumentissa viitataan Bartokiin). Omalta kohdaltani voin lisätä esimerkkinä Mozartin pianokonserton nro 23, jonka viimeisessä osassa tempo on orkesterin kannalta lähes ylivoimaisen nopea.

Eräs kertoo tarinan Judinan itkusta. Hän oli tavannut tämän itkemässä. Judina kertoi, että Andrei Sinjavski oli vangittu (mikä tapahtui vuonna 1966). Hän itki usean minuutin ajan, kunnes vaikeni ja alkoi arvostella Sinjavskia siitä, että hän oli lähettänyt käsikirjoituksensa länteen salaa. Hänen mielestään kaikki toiminta pitäisi olla avointa, salailu on eettisesti väärin. Sinjavski oli hänen mielestään tehnyt virheen eikä hän voinut sitä hyväksyä. Judinan itku oli muistelijan mukaan kärsivää itkua, surua ihmisyyden katoamisen vuoksi. Nämä kyyneleensä ja surunsa hän muistelijan mukaan ilmaisee hyvin voimallisina pianoversiossaan Mozartin Lacrimosasta (Requiem). Tämä versio on vuodelta 1954: https://www.youtube.com/watch?v=cVP6uWKBMbk .
….


Minulle Judinassa on avautunut suorapuheinen ja rehellinen, tosin joskus avoimuudessaan liiankin impulsiivinen persoonallisuus. Hänen sydämenasiansa oli huolehtia lähimmäisistä; lukemani ja katsomani aineiston valossa hän tuntui noudattavan tuota periaatetta niin vilpittömästi, että joutui ajoittain itse vaikeuksiin. Hän oli omistautunut omalle kutsumukselleen ja vähät välitti, jos jotkut hallintovirkamiehet antoivat hänelle potkut. Ne olivat pikkuseikkoja. Samanlaisia pikkuseikkoja saattoivat olla myös omaan terveyteen liittyvät asiat. Hän ei antanut niiden häiritä. Jos tennistossut olivat kipeille jaloille sopivammat, hän käytti niitä. Eräässä jutussa kerrotaan hänen soittaneen konsertissa sormet laastarissa. Muutaman ylimääräisen kappaleen jälkeen hän oli todennut sormiaan näyttäen, että ne ei enää kestä soittamista. Sormet olivat menneet rikki hänen peratessaan illalla kissoilleen kaloja.



Dokumenttielokuvasta kaapattu kuva Judinan tennistossuista konsertin aikana

Loppuun lainaan säveltäjä Alfred Schnittkea, joka on todennut Maria Judinasta seuraavaa:


”Ihmisellä on erilaisia opettajia. Jotkut ohjaavat oppilaansa jokaista askelta – he opettavat heidät kävelemään. Toiset avaavat oppilailleen oven maailmaan – he opettavat heidät näkemään. On vielä kolmannenlaisiakin opettajia. He kulkevat sitä yhtä ja ainoaa itsellensä tärkeäksi katsomaansa tietä aivan kuin eivät tarvitsisikaan seuraajia tai mukanakulkijoita. Päämäärätietoisuudessaan he ovat tiukkoja: he eivät salli lepoa itsellensä eikä liioin muille. Päämäärä heillä on niin kaukana, että sitä on mahdotonta saavuttaa, mutta heillä on seuraajia, koska he näyttävät tärkeimmän – sen mihin pitää kulkea.”

Lähteitä:
Shostakovitsh, Dmitri. Dmitri Shostakovitshin muistelmat. Koonnut Solomon Volkov. Suom. Seppo Heikinheimo. Otava, Keuruu 1980.
-          Maria Drozdova.
-          Maria Judinaa käsittelevä dokumenttielokuva

-          W.A.Mozartin pianokonsertto nro 23 A-duuri, solisti Maria Judina (1943).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti